Autuuden aikaansaajista

Aamuhartaudessa puhuttiin vihamiehen rakastamisesta. Mieleeni tulee eräs tapahtuma vuosikymmenien takaa. Tulkkausmatkallani katselin kokousyleisöä salin parvelta ennen kokouksen alkua. Aivan alapuolellani istui rivissä perhe, joka noin kolmenkymmenen vuoden ajan teki kaikkensa työni tuhoamiseksi. Yhtäkkiä hätkähdin heidän poikansa takaa päin muistuttaessa omaa poikaani, joka ei useinkaan ollut mukana näillä matkoilla. Liikutus valtasi mieleni ja perheen vihamielisyys sai aivan uudenlaisen asenteen olemuksessani. Voisinko vihata tai tuntea todella syviä negatiivisia asenteita tätä perhettä kohtaan, joka toimi oman ymmärryksensä mukaan, ja jonka poika sellaisella tavalla toi mieleeni oman ainokaisen lapseni? Voinko tuntea muuta kuin rakkautta tätä perhettä kohtaan, joka toimi oman ymmärryksensä mukaisesti, ehkä omalle sielulleen vahingoksi?

”Autuaita olette te, kun ihmiset minun tähteni teitä solvaavat ja vainoavat ja valhetellen puhuvat teistä kaikkinaista pahaa. Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä teidän palkkanne on suuri taivaissa. Sillä samoin he vainosivat profeettoja, jotka olivat ennen teitä. Te olette maan suola…” (Matt.5).

Eikö minun tulisi ennemminkin olla kiitollinen Kaikkivaltiaalle Jumalalle perheestä, joka sellaisen määrän autuutta suo minulle, vajavaiselle maan matkaajalle? Jotakin suolaa täytyi minussa olla ainakin tuona aikana, koska sain olemassaolollani aikaan sellaisen määrän vastustusta! Tietoisuuden omasta asemastani Herrani edessä tulisi siis aina aikaansaada hätää väärämielisten ihmisten puolesta! Tulevassa elämässä on tilaa kaikille, miksi siis en rukoilisi näiden ihmisten puolesta, jotta voisin kohdata heidät aikanaan tuonpuoleisessa, paremmassa paikassa?

Aito jumalanlapsi ei siis voi vihata ketään toista ihmistä, vaikka jokainen meistä joutuukin kohtaamaan tilanteita, joissa oma voima ja kärsivällisyys loppuvat ja tulee tehtyä ja sanottua kaikenlaista sopimatontakin. Mutta meidän ei tarvitse eikä tule antaa auringon laskea suuttumuksemme ylle. Mitä en soisi omalle lapselleni, sitä en suo kenellekään toisellekaan, vaikka saisin kokea kaikkea mahdollista autuutta kipurajalle asti!

Vihamiehen rakastaminen ei ehkä ole ollenkaan sellaista, minkä olisimme päässeet tiedostamaan ja todellistamaan edes itsellemme tunnistettavalla tavalla. Olemme tekemisissä ehkä maailmankaikkeuden vaikeimman tehtävän kanssa, jota ei erillisesti ole selvitetty edes Jumalan Sanassa. Herramme ei nähnyt tarpeelliseksi selittää sitä kovin laajasti, jättäen asian meidän pohdittavaksemme. Hän sanoi kylläkin Paavalin kautta:

”Älkää olko itsemielestänne viisaita. Älkää kenellekään pahaa pahalla kostako. Ahkeroikaa sitä, mikä on hyvää kaikkien ihmisten edessä. Jos mahdollista on ja mikäli teistä riippuu, eläkää rauhassa kaikkien ihmisten kanssa. Älkää itse kostako, rakkaani, vaan antakaa sijaa Jumalan vihalle, sillä kirjoitettu on: ’Minun on kosto, minä olen maksava, sanoo Herra’. Vaan ’jos vihamiehelläsi on nälkä, ruoki häntä, jos hänellä on jano, juota häntä, sillä näin tehden sinä kokoat tulisia hiiliä hänen päänsä päälle’. Älä anna pahan itseäsi voittaa, vaan voita sinä paha hyvällä.” (Room.12).

Kysymys on siis selvästikin meidän asenteestamme, ei erillisistä sanoista tai teoista. Mieti ajan kanssa viimeistä lainaustamme, joka on itse asiassa vastaus kysymykseemme, joka aina on ollut mielessämme. Toistan usein lausumani ajatuksen: ”Meillä ei ole pienintäkään kysymystä sen suhteen, mitä Herramme meiltä odottaa suhteessamme toiseen ihmiseen ja itseensä!”