Sielun huuto

Kuuntelen ns. aamuhartaudet aika usein pelkästä uteliaisuudesta. Ne alkavat melko laajasti olla enemmänkin uskonnollista filosofiaa kuin todellista hengellistä ravintoa. Siksi kai joku voi pitää kirjoituksiani aivan liian lähelle tulevina ja jopa tuomitsevina. Minä en voi vakuuttaa missään vaiheessa samaa kuin monet papilliset henkilöt, jotka vakuuttavat ”jokaisen” kerran pääsevän Jumalan luokse autuuteen. Jos minusta sen tähden tulee ristiriitainen henkilö, niin en voi sille mitään. Sisäinen Ääni ei anna rauhaa ja lupaa olla pitkän aikaa kirjoittamatta. Voin vain huudahtaa Paavalin tavoin:

”Onko minusta siis tullut teidän vihamiehenne sentähden, että minä puhun teille totuuden?” (Gal.4).

Voidaanko ajatella suurempaa petosta kuin mitä tapahtuu hengellisellä alueella väärien, inhimillisten lupausten johdosta? Me olemme helposti kuin rauhaa julistavia, kaukaa katselevia tarkkailijoita, jotka rauhoittelevat savuavan räjähdysainelaatikon päällä istuvaa onnetonta kehottamatta häntä pakenemaan! Itse koemme olevamme turvassa omien uskomustemme perusteella, vaikka jokin sisimmässä ei suo todellista rauhaa ja turvallisuuden tunnetta.

Kuulen usein kysymyksen, että miksi eivät kirkolliset johtajat kerro ihmisille totuutta. Tietyissä, pienissä tilaisuuksissa, pappi saattaa myöntää avoimesti tilanteen vakavuuden, ennen kaikkea siltä kannalta, että on pelko viimeistenkin veronmaksajien kaikkoamisesta. Ihmisiä ei tahdota tehdä rauhattomiksi taloudellisten seikkojen johdosta. Sama pätee, joskin huomattavasti kätketymmin, moniin vapaisiinkin suuntiin. Kolehdin tuotto aivan liian usein saa määritellä saarnamiehen puheen sisällön, vastoin kaikkea entistä hengellistä kokemusta ja oikeaksi nähtyä.

Tilanne juuri nyt on suorastaan traagisen koominen, vaikka se ei missään suhteessa naurata. Aivan kuten kriisiperheessä lapsi ilman rajoja ja tarpeellista kuria tuntee itsensä turvattomaksi, aivan samoin seurakunnat ovat totaalisesti kadottamassa alkuperäisen tarkoituksensa ja merkityksensä. Vääränlainen seurakunnallisuus tuudittaa kuulijansa aivan vääränlaiseen turvallisuudentunteeseen, joka ei ulotu sielun sisimpään asti, vaan hymyilevän ja onnea esittävän persoonallisuuden taakse kätkeytyy todellisuudessa entistä turvattomampi ja haavoittuvampi olemus! Niin kuin kirjoituksissamme pyrimme esittämään, on kysymys paljon suuremmasta ja merkittävämmästä asiasta kuin vain olemisesta jäsen jossakin ihmisyhteisössä, seurakunnassa!

Yhä vielä todellisesti etsivän ihmisen sydämessä on aito kaipaus päästä kosketuksiin Luojansa ja Herransa kanssa. Jos seurakunta tai hengellinen yhteisö ei enää täytä tätä virkaansa ja paikkaansa, on todellakin totta se, mitä kuuluisa terapeutti jo vuosia sitten totesi: ”Seurakunnalla ei ole enää vastausta ihmisten kysymyksiin!” Jos näin todella on, niin kuka sitten kertoo hukkuvalle ihmiskunnalle vieläkin samana pysyvästä, aidosta ja todellisesta Jumalasta, joka tarjoaa meille armoaan Herramme Jeesuksen Kristuksen sovituskuoleman perusteella?

”Niinkuin peura halajaa vesipuroille, niin minun sieluni halajaa sinua, Jumala. Minun sieluni janoo Jumalaa, elävää Jumalaa. Milloin saan minä tulla Jumalan kasvojen eteen? Kyyneleeni ovat minun ruokani päivin ja öin, kun minulle joka päivä sanotaan: ’Missä on sinun Jumalasi?’ Näitä minä muistelen ja vuodatan sydämeni: minä kuljin väentungoksessa, astuin sen kanssa Jumalan huoneeseen riemun ja kiitoksen raikuessa juhlivasta joukosta. Miksi murehdit, minun sieluni, ja olet minussa niin levoton? Odota Jumalaa. Sillä vielä minä saan häntä kiittää hänen kasvojensa avusta.” (Ps.42)

Älkäämme ajatelko vain itseämme, vaan niitä lukuisia lähimmäisiämme, joiden sisimmässä tämä kaipaus huutaa tavalla tai toisella, ei vain Jumalan, vaan meidänkin kuultavaksemme!