Luvallinen murhe

”Kyyneleeni ovat minun ruokani päivin ja öin, kun minulle joka päivä sanotaan: ’Missä on sinun Jumalasi?’ Näitä minä muistelen ja vuodatan sydämeni: minä kuljin väentungoksessa, astuin sen kanssa Jumalan huoneeseen riemun ja kiitoksen raikuessa juhlivasta joukosta. Miksi murehdit, minun sieluni, ja olet minussa niin levoton? Odota Jumalaa. Sillä vielä minä saan häntä kiittää hänen kasvojensa avusta.” (Ps.42).

Olen useampaankin kertaan sanonut ja kirjoittanut, ettei meillä oikeastaan ole oikeutta hymyillä ja nauraa niin kauan kuin nykyinen hengellinen tilanne jatkuu. Tässä tukee minua tämä sanankohta aivan odottamattomalla tavalla. Kuinka todellinen se onkaan juuri nyt, tässä tämänhetkisessä päivässä, jokaisen aidon ja valvovan jumalanlapsen elämässä! Tietyssä suhteessa ja tietyssä määrin olemme kiitollisia kaikesta hengellisestä ja maallisestakin hyvästä, mistä olemme olleet niin kauan osallisia. Jokin kuitenkin tuo jatkuvan murheen sisimpään, josta olemme laajoissakin piireissä saaneet kokea vääränlaista syyllisyydentunnetta.

”Minä sanon totuuden Kristuksessa, en valhettele - sen todistaa minulle omatuntoni Pyhässä Hengessä - että minulla on suuri murhe ja ainainen kipu sydämessäni. Sillä minä soisin itse olevani kirottu pois Kristuksesta veljieni hyväksi, jotka ovat minun sukulaisiani lihan puolesta…” (Room.9).

Joskus tulee mieleen kaiken murheen keskellä, että eikö Herra voisi ottaa osan elämääni ja tehdä siitä jotakin parempaa esim. ainoalle pojalleni. Samalla hetkellä kuitenkin Ääni sisimmässä vakuuttaa, että kaikki mahdollinen hinta on jo maksettu, enkä siihen voi mitään omilla uhrauksillani lisätä. Tämä hinta vain on otettava kaikilla tahoilla vastaan! Paavali ei voinut aikanaan antaa sieluansa eikä ruumistansa pantiksi edes rakkaimman ihmisen puolesta. Hän vain tuo julki saman asenteen, joka aikanaan oli Mooseksessa tämän heittäytyessä kuin sillaksi ammottavan kuilun ylitse. Meidän tulisi vain entistä suuremmalla kirkkaudella nähdä Jumalan palvelijoiden profeetallinen esikuva Kristukselle. Mikään inhimillinen tai maallinen ei voi olla korvikkeena Golgatan lunastustyön lisäksi.

”Kyyneleeni ovat minun ruokani päivin ja öin, kun minulle joka päivä sanotaan: ’Missä on sinun Jumalasi?’”

Emme siis enää entisen lailla häpeä murhettamme, jolle on täysin raamatullinen perustus. Sisimpämme on varmastikin aivan oikealla tavalla levoton kaiken näkemämme ja kokemamme keskellä.

”Sillä me tiedämme, että koko luomakunta yhdessä huokaa ja on synnytystuskissa hamaan tähän asti; eikä ainoastaan se, vaan myös me, joilla on Hengen esikoislahja, mekin huokaamme sisimmässämme, odottaen lapseksi-ottamista, meidän ruumiimme lunastusta. Sillä toivossa me olemme pelastetut, mutta toivo, jonka näkee täyttyneen, ei ole mikään toivo; kuinka kukaan sitä toivoo, minkä näkee? Mutta jos toivomme, mitä emme näe, niin me odotamme sitä kärsivällisyydellä. Samoin myös Henki auttaa meidän heikkouttamme.” (Room.8).

Me emme siis ole yksin! Henki yhdistää kaipauksemme ja huokauksemme!