Hymy ei maksa

Osallistun moniin katulähetyksen tilaisuuksiin aivan tietyssä tarkoituksessa. En ajattele niinkään halpoja ruokailuja, kuin näissä tapaamiani ihmisiä. Olen siten tutustunut ihmisiin, jotka muuten jäisivät panematta merkille. Jollakin tavoin tunnen oloni melko kotoiseksi etenkin torstain ruokailuissa, joihin osallistuu ns. kadun väkeä melko runsaslukuisesti. Nämä ihmiset osittain ovat alkaneet panna minut merkille kaupungilla ohitettaessa, minkä katson arvokkaaksi asiaksi. Monelle on tärkeätä tulla huomioiduksi vaikka kuinka pienellä tavalla. Me olemme omaksuneet aivan vääränlaisen arvomaailman, joka katsoo laitapuolen kulkijoita vieroksuvalla tavalla, vaikka puheissamme antaisimme ymmärtää arvostavamme näitä meitä itseämme epäonnistuneempia ihmisiä.

Miksi jotkut vanhukset maksavat huikeita palvelumaksusummia pankkien kassoilla maksaessaan laskujaan luukulle mennen? Miksi jotkin vanhemmat ja ilmeisestikin sairaat ihmiset omalla tavallaan luovat odottavia katseita kadulla kulkiessaan ja kaupassa vähäisiä ostoksia kerätessään? Miten me olemme voineet tulla niin ymmärtämättömiksi, ettemme omissa kiireissämme tule huomioineeksi mitä merkittävimpiä hetkiä jokapäiväisessä elämässämme? Jos eläkemummo tai – vaari on valmis maksamaan useitakin kymmeniä euroja pankin kassalle, kertoo se meille puolisokeille matkaajille, että he kustannuksista välittämättä kaipaavat edes pientä huomionosoitusta ja kohtaamista vaikka kerran viikossa. Tuntuu joskus säälittävältä seisoa pankin kassajonossa hermostuneesti vilkuillen, kun joku vanhus kaikin tavoin viivyttelee asioidensa hoidossa. Hän haluaa ottaa tästä hetkestä kaiken mahdollisen irti, kun minä taas haluaisin mahdollisimman nopeasti nostaa yhdistyksen tililtä konttoritarvikkeiden ostamiseen tarvittavan summan!

Olen viime aikoina nähnyt melko puhuttelevia unia omista alitajuntaankin tunkeutuneista tapahtumista. En halua mennä niihin sen tarkemmin, mutta voin nyt selvästi nähdä ja tunnistaa oman tarpeeni tulla edes pienessä määrin huomioiduksi, ohitse aivan tavanomaisen kohtaamisen. Alan todella käsittää, mitä Herramme tarkoittaa puhuessaan pelkän vesilasillisenkin antamisesta, ja uskon sitä vastaavan jopa ennalta arvaamattomasti suodun hymyn, jonka mahdollisesti suomme kohtaamallemme vanhukselle tai laitapuolen kulkijalle. Maailma ei ole läheskään kokonaan paha, ja jos olemme valveutuneita ja elämään kosketuksissa, on meillä mahdollisuus mitä merkittävimpään hengelliseen toimintaan, ilman että sitä oikeastaan kukaan panee merkille. Emme me itsekään!

Varmastikin useammallekin laitapuolen kulkijalle merkitsee jotakin se, kun joku hiukan paremmista oloista oleva osallistuu heidän kanssaan ruokailuihin ja suo mahdollisimman monelle hyväksyvän ja ystävällisen katseen. Useimmiten ei tarvita ollenkaan sanoja, vaan kehomme kielellä on moninkertaisesti suurempi vaikutus, sisältäen arvaamattoman määrän aitoa hengellisyyttä ja välittämistä. Ihminen ei niinkään kaipaa kuulla kehottavia ja jopa toruvia sanoja, vaan hengellisen kaipauksen herättämiseksi on kalleinta mannaa ja iankaikkisuuden henkäystä aito, sydämestä kumpuava ystävällisyys. En tarkoita että se olisi lähtöisin meistä itsestämme, vaan uskon Herramme menestyksen takana olleen Hänen jumalallinen rakkautensa, joka ulottui nimenomaan sinne, minne sen aikainen hengellinen ilmapiiri pelkäsi astua. Me välttelemme kauhistunein ajatuksin ja asentein sairaita ja silmiin pistävän epäonnistuneita ihmisiä, mutta Herramme lähestyi armahtaen ja rakastaen jopa pitaalisia ihmisiä, ojentaen kätensä heidän puoleensa, koskettaen heitä.

Kun ajattelen jälleen kerran vastoin parempaa tahtoani menneitä vuosia ja vallinneita asenteita, tulen todella murheelliseksi. Oikeastaan mikään ei ole kuitenkaan muuttunut, joten puhun samalla tämän hetken maailmastamme. Olen jonkinlaisella ivallisuudella todennut, että useimmat uskonnolliset ryhmät pyrkivät aina tavoittelemaan mustapukuisia miehiä ja nutturapäisiä naisia. Tämän lisäksi huomio tunnuttiin kohdistavan aivan käsittämättömällä tavalla elämässä onnistuneisiin ihmisiin. Hengellisestä työstä huokui uskomaton onnistumisen ja menestyksen ihailu, niin että epäonnistuminen ja vastoinkäymiset saivat melkein karkottaa monet kaipaavat ja etsivät sielut oman onnensa nojaan. Kuri oli hyvin suuressa määrin kuin preussilaista militarismia, ja julistus erikoisella taidollisuudella kätkettyä menestysteologiaa. Ei ole koskaan ollut vitsi se, että useimmissa suunnissa esirukousta pyytämään rohkaistunut nainen tyrmättiin mitä karuimmalla tavalla, esittämällä tälle kysymys: ”Mitähän pahaa sinä sisar olet tehnyt, kun elämäsi on tuollaiselle tolalle joutunut! Mietipä nyt, mitä syntiä olet tehnyt, sillä uskovaisella ei voi olla vaikeuksia perhe-elämässään!”

Me olemme pettyneet ehkä nimenomaan siitä syystä, että olemme kiinnittäneet huomiomme meille liian suuriin asioihin. Suuret asiat saavat usein pienet unohtumaan, ja merkille pantava totuus on sekin, että jos emme ole uskollisia ensin pienissä asioissa, ei meille voida uskoa suuria asioita. Jumalan maailma on valtava ja ihmeellinen, rakkaudella meitä ihmisiä varten luotu. Kuitenkin tämä Maailmankaikkeuden Herra on mieltynyt pieniin ja yksinkertaisiin asioihin, joita Hän odottaa meidän tekevän. Meidän ei tule halveksia pienten alkujen päivää, joka on nyt selvästikin koittamassa kaiken pimeyden keskellä. Muistakaamme Herramme varoittava kertomus juhliin osallistumisesta. Emme kai halua kuulua niihin, jotka etsivät itselleen arvokkaimman paikan joutuen sitten pettymään? Tyytykäämme viimeisiin asioihin ja viimeisiin paikkoihin, niin tiemme johtaa päivästä toiseen aina vain korkeammalle hengellisissä ilmapiireissä!