Ikävä

 

”Sentähden me huokaammekin ikävöiden, että saisimme pukeutua taivaalliseen majaamme, sillä kun me kerran olemme siihen pukeutuneet, ei meitä enää havaita alastomiksi. Sillä me, jotka olemme tässä majassa, huokaamme raskautettuina, koska emme tahdo riisuutua, vaan pukeutua, että elämä nielisi sen, mikä on kuolevaista.” (2.Kor.5).

Mihin on kadonnut se koti-ikävä, joka niin usein valtasi mielemme menneinä vuosikymmeninä? Me lauloimme, me puhuimme ikävästämme päästä Herran luokse. Jotakin erikoista on tapahtunut koko kristikunnassa, koska en tällä hetkellä kykene muistamaan viime vuosilta ainoatakaan kertaa, että joku olisi puhunut ikävästä Herran luokse. Joudun lukemaan itseni samaan joukkoon, sillä itsessänikin on tapahtunut jotakin sellaista, mitä ihmettelen ja kummastelen. Emme kai ole alkaneet kotiutua tähän maalliseen isänmaahamme siinä määrin, ettei meillä ole mitään kiirettä pukeutua taivaalliseen olomuotoomme, joka loppujen lopuksi on ainoa todellinen ja aito asuinsijamme.

Me olemme tietyltä osaltamme maallisia luotuja, mutta sisimpäämme on pantu siemen, joka kantaa hedelmää tuonpuoleista varten. Me olemme sidottuja tähän inhimilliseen kuoreemme, joka kaikesta kehityksestä huolimatta on hauras ja ajallinen. Ei ole meillä mitään todella pysyvää tämän maan päällä, niin kuin lauloimme menneinä aikoina jo nyt suorastaan kadonneissa lauluissamme. Tuohon aikaan tunsimme itsemme todella vieraiksi ja muukalaisiksi tämän maan päällä, ja itselleni kaiken yksinäisyyden keskellä toi suurta lohtua laulu, jonka mukaan ”ei mulla ollut kultaa eikä aarteita maan.” Kuinka totta tämä kaikki onkaan tänäkin päivänä!

Ilmestyskirja päättyy hyvin koskettavalla tavalla:

”Hän, joka näitä todistaa, sanoo: ’Totisesti, minä tulen pian’. Amen, tule, Herra Jeesus! Herran Jeesuksen armo olkoon kaikkien kanssa. Amen.”

Hänen lupauksensa on yhä vielä voimassa, vaikka ikävämme ei olekaan ehkä, eikä varmuudellakaan, sitä mitä sen tulisi olla. Herramme on yhä vielä armollinen, ehkä aivan erikoisella tavalla tässä ajassa, joka kaikin tavoin vaikuttaa olevan kadottamassa sen muodon, johon me olemme tottuneet. Me emme tiedä maailmanlopusta kovinkaan paljon, ja meille tärkeintä on tietää elävämme ihmiskunnan viimeisiä normaalilta vaikuttavia hetkiä. Mikään ei viittaa siihen, että tulevaisuus olisi maallisessa mielessä jotakin parempaa. Tietoisuudessamme tulisi kuitenkin säilyä se tosiasia, että aidolle uskovaiselle ihmiselle kaikki todella hyvä ja paras on vasta tulossa. Jos unohdamme sen, kadotamme oikeanlaisen luottamuksen Herramme Kaikkivaltiuteen ja alamme väärällä tavalla kiinnittää huomiomme yleismaailmalliseen kehitykseen, joka on sidottu jumalalliseen ennaltatietämiseen ja oikeudellisuuteen. Ihminen korjaa sitä, mitä on kylvänyt. Tämä on elämän laki, joka meidän on oikealla tavalla hyväksyttävä, meidän itseämme aitoina uskovaisina pitävienkin.

Oikeastaan päivittäin nousee mielessäni esiin se, mitä kerran on meidän kaikkien kuultava: ”Mitä te olette tehneet… mitä te olette jättänyt tekemättä.” Miksi meidän uskovaistenkin elämä on niin vaikeaa ja usein lohduttomalta tuntuvaa? Me aivan päivittäisessä elämässämme jätämme aivan liian vähän tilaa vähäisimmille veljillemme ja sisarillemme. Se tulee esiin niin monissa yhteyksissä, että alkaa suorastaan pelottaa vastuumme, jota emme rohkene ottaa kaikesta kuulemastamme huolimatta. Meiltä ei odoteta mitään kohtuutonta eikä mahdotonta, vaan huomiomme halutaan kiinnittää niihin pieniin asioihin, jotka todellisuudessa tekevät meidän jokaisen elämästä elämisen arvoisen.

Meidän ikävöimisemme tulee sisältää myös läheisemme, lähimmäisemme. Yksin ei meistä kukaan voi olla todella sitä, miksi hänet on tarkoitettu. Siksi puhutaan Kristuksen Ruumiista, minkä tulisi aivan oman olemuksensa vuoksi tehdä meille selväksi miksi meidät vaaditaan tilille asenteestamme veljiämme ja sisariamme kohtaan. Huokauksemmekin kuuluvat Hänen edessään voimakkaampana kuin äänekkäimmätkin sanat. Sana tunkee yhä edelleen lävitse kuin kaksiteräinen miekka ja on sydänten ajatusten ja aikomusten tuomitsija.

Lukekaamme tuo sanankohta vielä uudelleen:

”Sillä Jumalan sana on elävä ja voimallinen ja terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka ja tunkee lävitse, kunnes se erottaa sielun ja hengen, nivelet sekä ytimet, ja on sydämen ajatusten ja aivoitusten tuomitsija; eikä mikään luotu ole hänelle näkymätön, vaan kaikki on alastonta ja paljastettua hänen silmäinsä edessä, jolle meidän on tehtävä tili.” (Hebr. 4).

Ehkä juuri tämä sanankohta tuo julki sen seikan, joka saa useimmat ihmiset kavahtamaan pelästyneenä ja piiloutumaan hengellisten puiden sekaan esi-isiemme tapaan. Sana paljastaa todellisen tilamme tuonpuoleisen maailman silmissä, ja kuvittelemme yhä vielä voivamme tavalla tai toisella piiloutua Kaikkinäkeviltä silmiltä. Ei mikään luotu ole Hänelle näkymätön! Hän on siis täysin tietoinen meidänkin tilanteestamme, ollen valmis vastaamaan Hengen vaikuttamiin rukouksiimme.

”Samoin myös Henki auttaa meidän heikkouttamme. Sillä me emme tiedä, mitä meidän pitää rukoileman, niinkuin rukoilla tulisi, mutta Henki itse rukoilee meidän puolestamme sanomattomilla huokauksilla. Mutta sydänten tutkija tietää, mikä Hengen mieli on, sillä Henki rukoilee Jumalan tahdon mukaan pyhien edestä. Mutta me tiedämme, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat, niiden, jotka hänen aivoituksensa mukaan ovat kutsutut.” (Room.8).