Toivossa me olemme…

”Sillä me tiedämme, että koko luomakunta yhdessä huokaa ja on synnytystuskissa hamaan tähän asti; eikä ainoastaan se, vaan myös me, joilla on Hengen esikoislahja, mekin huokaamme sisimmässämme, odottaen lapseksi-ottamista, meidän ruumiimme lunastusta. Sillä toivossa me olemme pelastetut, mutta toivo, jonka näkee täyttyneen, ei ole mikään toivo; kuinka kukaan sitä toivoo, minkä näkee? Mutta jos toivomme, mitä emme näe, niin me odotamme sitä kärsivällisyydellä.” (Room.8).

Me olemme ihmisinä tavattoman kärsimättömiä ja usein tuskautuneitakin odottaessamme jonkin mielestämme tärkeän asian toteutumista. Joskus ajattelisi Jumalan voineen tehdä meistä edes tässä suhteessa jonkin verran erilaisia, jotta säästyisimme paljoltakin ikävältä tuntemukselta. Ainoa asia, joka ei tunnu tuomittavalta ja väärältä kärsimättömyyden kohteelta tuntuisi olevan sen toivominen, että Herramme viimeinkin aivan erikoisella tavalla puuttuisi todellisen Seurakuntansa elämään. Me huokaamme sisimmässämme tässä ajassa sellaisella tavalla, että se alkaa kuulua jo melkoisena kohinana uloskin päin. Se alkaa näkyä kasvoillamme ja olemuksessamme tavalla, joka ei ehkä ole aivan sitä mitä meiltä odotetaan.

Odotukseemme taitaa sittenkin sisältyä sellaistakin, mikä kohdistuu luomakunnankin huokaamaan saaviin asioihin. Miksi luomakunta huokaa? Sekin odottaa muutosta ja hetkeä, jolloin kaikki muuttuu ja jumalanlasten odotukset täyttyvät.

Ihminen on täysin kadottanut alkuperäisen näkynsä ja tehtävänsä, joka sille annettiin jo Eedenin puutarhassa:

”Ja Herra Jumala otti ihmisen ja pani hänet Eedenin paratiisiin viljelemään ja varjelemaan sitä.” (1.Moos.2).

Jo tuossa ajassa on kaiken huokauksen ja synnytystuskan lähde. Ihminen teki väärän valinnan käsittämättä ollenkaan mitä merkitsi asumuksensa viljeleminen ja varjeleminen. Hänen ratkaisunsa merkitsi sitä, ettei hän oikealla tavalla tuntenut Luojaansa ja ei ymmärtänyt ainoan kiellon rikkomisen merkitsevän myös väärää asennetta kaiken haltuunsa uskotun suhteen.

”Ja vaimo näki, että siitä puusta oli hyvä syödä ja että se oli ihana katsella ja suloinen puu antamaan ymmärrystä; ja hän otti sen hedelmästä ja söi ja antoi myös miehellensä, joka oli hänen kanssansa, ja hänkin söi. Silloin aukenivat heidän molempain silmät, ja he huomasivat olevansa alasti; ja he sitoivat yhteen viikunapuun lehtiä ja tekivät itselleen vyöverhot.”

Miksi juuri tuo kielletty kohde aikaansai sellaisen ihastuksen ja kiinnostuksen? Kyse ei ollut vain jostakin tuohon hetkeen liittyvästä, vaan kaiken takana oli käärmeessä näkyvän hahmon ottaneen Pahan laajamittainen, melkein ikiaikainen tappavan myrkyn levittäminen. Ihmisen mieleen istutettiin piirre, voima, jota myös kutsutaan pahaksi himoksi. Miksi se sai sellaisen vallan? Ihminen itse antoi luvan pahoille voimille omassa elämässään, ja tämä itsetuhoon johtava olisi tulevina aikoina tuhoava lukemattomia ihmissieluja, itse asiassa kaikki sielut, ellei Luojallamme olisi ollut oma suunnitelmansa kaiken suhteen. Miksi Hän ylipäätään antoi syntyä olosuhteet tällaisen syntymiselle, saa ihmisen tuntemaan mitättömyytensä ja käsityksensä rajallisuuden.

Näkyvin seuraus ihmisen rikkomuksesta merkitsi alastomuutta, joka tarvitsi peittää. Armollinen Herra suoritti ensimmäisen pukemisen, koska ihmistä ei selvästikään voinut ajaa pois paratiisista täysin alastomana. Olihan hänen onnettomuutensa joka suhteessa käsittämättömän laaja ja kauhistava! Nyt ihminen vasta käsitti mistä oli joutunut rikkomuksensa ja väärän mielensä johdosta luopumaan! Oi, millainen onnettomuus, josta me jokainen olemme tulleet osalliseksi perimämme johdosta! Ihmisellä on siis paha mieli, ja tämä paha mieli saa hänet tekemään mitä erilaisimpia ratkaisuja. Kuka meistä hyväksyy pahan mielen, etenkään pitkäaikaisena?

Luomakunta siis huokaa, eikä vain yhdestä syystä. Yksi suurimmista syistä on varmaankin entisestäänkin kasvanut ihmisen tyytymättömyys pahaan oloonsa ja valintojensa aiheuttaneeseen epäonneen. Olisimmeko mekin kaiken hengellisyytemme keskellä jollakin lailla vastaavanlaisessa tilanteessa kuin esivanhempamme? Koko hengellinen puutarha on ympärillämme kaikkine ihanine olemuksineen, puineen ja kukkasineen, mutta me emme vain voi siirtää katsettamme niin esillä olevasta hyvän ja pahan tiedon puusta! Eikö jo pelkkä katseemme kiinnittäminen väärään kohteeseen aikaansaa kaiken epämiellyttävän kokemuksemme ja tuntemuksemme? Me elämme jo aivan toisenlaisessa ajassa ja erilaisissa olosuhteissa, mutta me vain aikaansaamme pahan olomme jatkumisen, ollen käsittämättömässä määrin sokaistuneita kaiken hyvän ja ihanan keskellä. Ihminen on sitä mitä syö, hengellisestikin. 

Ympäröivä maailma on todella paha ja vahingollinen, ja me yritämme pukeutua väärällä tavalla peittääksemme alastomuuden tunnettamme. Millaiset ulottuvuudet onkaan ihmisen tarpeella pukeutua nyt, kun Luoja ei enää näkyvällä tavalla ole pukemassa meitä! Tästä aiheesta voisimme kirjoittaa kokonaisen kirjan, jos taito siihen riittäisi.

”Sentähden me huokaammekin ikävöiden, että saisimme pukeutua taivaalliseen majaamme, sillä kun me kerran olemme siihen pukeutuneet, ei meitä enää havaita alastomiksi. Sillä me, jotka olemme tässä majassa, huokaamme raskautettuina, koska emme tahdo riisuutua, vaan pukeutua, että elämä nielisi sen, mikä on kuolevaista.” (2.Kor.5).

Uskovainen ihminen haluaa siis pukeutua taivaalliseen olomuotoon, koska omalla tavallaan tuntee itsensä alastomaksi. Me huokailemme, mutta emme me yksin. Maailma näyttää ja tuntuu melko suruttomalta, ja se rientää eteenpäin maallisen kirkollisuuden rinnalla, käsittämättä ollenkaan oikeaa tilaansa:

”Sillä sinä sanot: Minä olen rikas, minä olen rikastunut enkä mitään tarvitse; etkä tiedä, että juuri sinä olet viheliäinen ja kurja ja köyhä ja sokea ja alaston. Minä neuvon sinua ostamaan minulta kultaa, tulessa puhdistettua, että rikastuisit, ja valkeat vaatteet, että niihin pukeutuisit eikä alastomuutesi häpeä näkyisi, ja silmävoidetta voidellaksesi silmäsi, että näkisit.” (Ilm.3).

Alastomuutta on siis useammanlaista. Näkyvä seurakunta on omaksunut tässä ajassa itse asiassa kaikki ne tekijät, joista kautta aikojen on varoitettu. Missä aikanaan suorasukaisesti kieltäydyttiin kumartumasta, siellä nyt painutaan maahan asti kädet eteen ojennettuina, luovuttaen kaikki valta voimille, joiden edessä Herramme ja veljemme aikanaan seisoivat jumalisessa arvovallassa. Mitä kaikkea ihminen onkaan valmis tekemään, peittääkseen parhaaksi katsomallaan tavalla moraalista ja hengellistä alastomuuttaan! Jumalalliset neuvot kantautuvat kuuroille korville tässä luomisen kieltävässä sukupolvessa, joka jopa erään yhdysvaltalaisen presidentin mukaan on viimeinen. Me tulemme vasta lähitulevaisuudessa näkemään, kuinka laajat seuraukset nykyisellä luomisen kieltävällä mentaliteetilla on.

Aikanaan, menneinä vuosikymmeninä, sai tiedotusvälineissä todella harvoin kuulla puhuttavan miljoonista ja sadoista tuhansista vuosista. Nyt jos seuraa erilaisia maailmanlaajuisia kanavia ja dokumenttiohjelmia, voi saman päivän aikana kuulla kymmeniä kertoja mitä erilaisimmista miljoonia vuosia vanhoista asioista. Kaikkea toistetaan ikään kuin tahtoen pilkata hengellisiä näkemyksiä ja kuuluttamalla suureen ääneen alkuräjähdystä ja elämän saapumista jollakin kuolleella avaruudesta maahan osuneella taivaankappaleella. Ihmisen henkinen alastomuus alkaa olla sitä luokkaa, että kaikki tällainen on kuin samettinen puku ja silkkinen kaulaliina pukemaan epäilevä ihminen mahdollisimman mukavaan asuun. Kuinka voi kukaan järkevä ihminen uskoa alkuräjähdykseen sellaisena kuin se esitetään? Jotain itua sen sijaan on yhdestä paikasta lähtevässä kehityksessä, koska Jumala Sanallaan pani kaiken alulle.

Kuinka voi kukaan jo yksinomaan merten käsittämätöntä elämää seuraava ihminen uskoa kaiken sattumalta syntymiseen? Pelkkä tietoisuus geeneistä ja dna:sta puhuu miljoonakertaisesti enemmän Luojan olemassaolosta, kuin kaiken sattumalta syntymisestä!

Minua vaivaa erikoisesti yksi asia. Joidenkin tiedemiesten mukaan elämä syntyi valtameren syvyyksissä. Alkuperäinen olento heidän mukaansa oli jonkinlainen limanuljaska, joka liikkui meren pohjalla. Siitä kehittyi sitten kuulemma aina vain monipuolisempi olento, ihminenkin, joka jatkoi kulkuaan maan päällä. Minua askarruttaa tämä todella suuresti. Kuka voisi vastata kaiken tämän viisauden keskellä ongelmaani: Kuinka monta limanuljaskaa tarvittiin kaiken toteutumiseen? Mikä sai tuon hyvin yksinkertaisen, kai silmättömän olennon, päättelemään olotilansa voivan olla parempi maan päällä, kuivalla? Mikä noista nuljaskoista tuli ensimmäisenä tällaiseen päätelmään? Kuka oli käynyt ylhäällä katselemassa kuivalle maalle? Ei kai aivan ensimmäinen, koska kaikki kesti miljoonia vuosia! Millainen päätelmä sai edes jonkinlaiset kulkuvälineet aikaan ensimmäiselle kuivalle maalle pyrkivälle? Jos joku pääsikin ylös vedestä, kuinka mones välttyi kuivamasta koppuraksi ensimmäisten auringonsäteiden osuessa siihen? Kun nykyinen tiede jo voi päätellä jostakin kallonpalasesta millaisiin vaatteisiin tämän kallon omistaneen miehen vaimo pukeutui, eikö joku viisas voisi kertoa minulle, kuinka mones limanuljaska ylpeänä asteli pitkin jotakin hiekkarantaa, upeine säärineen ja mulkosilmineen, ja lisääntyikö se yksineuvoisesti vai monineuvoisesti, ja mitä se söi vielä ehkä läpinäkyvään mahaansa?

Odotan helpottavia vastauksia lukijoiltani tähän todella päänvaivaa tuottavaan ongelmaani!