Missä on veljesi?

 

”Niin Herra sanoi Kainille: ’Missä on veljesi Aabel?’ Hän vastasi: ’En tiedä; olenko minä veljeni vartija?’ Ja hän sanoi: ’Mitä olet tehnyt? Kuule, veljesi veri huutaa minulle maasta.’” (1. Moos.4).

Mitä te olette tehneet yhdelle näistä vähemmistä! Elämme nyt aivan selvästikin ajassa, josta meille kerrotaan jo Vanhassa Liitossa. Voimmeko sulkea itsemme omassa vanhurskaudessamme kaikkien varoitusten ulkopuolelle ja mistä syystä?

”Mutta te, minun lampaani! Näin sanoo Herra, Herra: Katso, minä tahdon tuomita lampaan ja lampaan, oinasten ja vuohipukkien välillä. Eikö teille riitä, että olette hyvällä laitumella, kun vielä tallaatte jaloillanne loput laitumestanne, ja että saatte juoda kirkasta vettä, kun vielä hämmennätte jaloillanne loput? Ja onko lampaitteni oltava laitumella siinä, mitä jalkanne ovat tallanneet, ja juotava sitä, mitä jalkanne ovat hämmentäneet? Sentähden sanoo Herra, Herra niille näin: Katso, minä, minä tuomitsen lihavan lampaan ja laihan lampaan välillä. Koska te olette kylki- ja niskavoimalla sysineet ja sarvillanne puskeneet kaikkia heikkoja, kunnes olette saaneet ne ajetuiksi ulos ja hajallensa, niin minä tahdon vapauttaa lampaani, etteivät ne enää jää ryöstettäviksi; ja minä tahdon tuomita lampaan ja lampaan välillä.” (Hes. 34).

”Mitä se meihin koskee? Katso itse eteesi!” (Matt. 27).

Viimeisin lainaus koskee tilannetta, jossa Juudas toi julki katumuksensa ja halusi korjata aikaansaamansa tilanteen, mutta oi, liian myöhään! Emme nyt halua puhua Herramme kavaltajasta, vaan kiinnitämme huomiomme sen aikaisten uskonnollisten johtajien asenteeseen. Onko meidän omassa elämässämme jotakin sellaista, mikä on saanut ja saa edelleenkin meidät toteamaan joidenkin lähimmäistemme kohdalla jotakin vastaavaa? Kuinka yhteensopivat ovatkaan nämä sanat sen kanssa, mitä Kain aikanaan totesi itse Herralle: ’En tiedä; olenko minä veljeni vartija?’

Miten voi joku olla niin tietämätön, että uskaltaa itse Herralle sanoa olevansa tietämätön lähimmäistään koskevassa asiassa? Meidän kohdallamme kaiken Sanan kuulemisen jälkeen on totisinta totta se, mistä Hesekielissä sanotaan:

”Eikö teille riitä, että olette hyvällä laitumella, kun vielä tallaatte jaloillanne loput laitumestanne, ja että saatte juoda kirkasta vettä, kun vielä hämmennätte jaloillanne loput? Ja onko minun lampaitteni oltava laitumella siinä, mitä jalkanne ovat tallanneet, ja juotava sitä, mitä jalkanne ovat hämmentäneet?”

Jumalan kansa ja samalla kaikki muutkin ovat saaneet menneinä vuosikymmeninä kuulla mitä puhtainta Sanan julistusta, johdatettuina viheriäisille niityille ja virvoittavien vesien tykö. Olemme todellakin olleet hyvällä laitumella kuka vähemmän, kuka pidemmän aikaa. Ongelma onkin siinä, että vain harvat ovat käsittäneet, miten kaikkeen kuultuun tulee suhtautua ja miten tulee käyttäytyä Jumalan huoneessa, seurakunnassa. Ei ole käsitetty kuinka tarkka Jumala on Sanastaan, ja ettei mitään saa lisätä eikä ottaa pois. Lisääminen ja poisottaminen tarkoittavat paljon laajempaa asiayhteyttä, kuin mitä olemme tulleet ajatelleeksi. Me olemme saattaneet itse nauttia kuulemastamme ja lukemastamme, mutta omalla käytöksellämme olemme sotkeneet ja hämmentäneet jumalallisen tarkoituksen ja hengellisen maaperän ja virtaavat vedet sellaisella tavalla, ettei ole päässyt toteutumaan hengellisen tien valmistaminen muitakin varten.

”Valmistakaa Herralle tie, tehkää polut hänelle tasaisiksi'. Kaikki laaksot täytettäköön, ja kaikki vuoret ja kukkulat alennettakoon, ja mutkat tulkoot suoriksi ja koleikot tasaisiksi teiksi, ja kaikki liha on näkevä Jumalan autuuden.” (Luuk.3).

Herralla on ollut omat tiensä valmistajat, mutta se ei sulje meitä kaiken ulkopuolelle. Meille kuuluu jokaiselle, yksilöinä sekä Herran kansana, sama kehotus ja suoranainen vaatimus. Mekin olemme omalta osaltamme tien valmistajia hengellisen ruoan oikealla tavalla jakamiseksi. Miksi kuitenkin sellaisella tavalla on tallattu maahan niin lähetetyt julistajat kuin hengellinen ravintokin, sen jälkeen kun itse on päästy siitä nauttimaan? Miksi kirkas hengellinen juoma on sotkettu ja suorastaan saastutettu käsittämättä ollenkaan, minne ihmisellä on oikeus astua ja minne ei. Me emme vielä ole tulleet oikealla tavalla näkemään, mikä vastuumme kaiken kuulemisen ja lukemisen jälkeen on.

Kuinka tuttua onkaan puskeminen ja pois työntäminen itse valistettujenkin keskuudessa, mistä olemme todistajina. Kautta aikojen ja eri piirien on kaiken sotkemisen jälkeen kuulunut huuto tietämättömyydestä sen suhteen, missä veljemme ja sisaremme on. Kuinka usein olemmekaan kuulleet huudon:

”Mitä se meihin koskee? Katso itse eteesi!”

Me ihmisinä olemme aivan käsittämättömässä määrin peileinä lähimmäisillemme, vaikuttaen ohitse kaiken inhimillisen ymmärryksen toisiimme. Siksi puhutaan Kristuksen tuoksusta meidän kauttamme, samoin kuin kuoleman tuoksusta. Meidän vastuumme hengellisellä alueella on suorastaan ääretön, ja siksi meitä varoitetaan jokaisesta turhasta sanastakin. Mitä me olemme tehneet ja jättäneet tekemättä! Olemmeko omine tekoinemme olleet aivan liian usein kuoleman tuoksu? Elämme vielä armon ajassa, ja siksi vastoin parasta tahtoani joudun tarttumaan tällaisiin aiheisiin sisäisen äänen vaikutuksesta. En rohkene ajatella kaikkea menetetyksi siinä mielessä kuin monet ajattelevat. Ehkä kirjoittamani sittenkin kantautuu niiden tietoisuuteen, jotka eniten ovat rikkoneet näillä alueilla!

Me olemme todellakin veljemme ja sisaremme vartijoita, pitämällä huolen siitä, ettei kukaan jää armosta osattomaksi. Meitä ei ole tarkoitettu kantamaan toisiamme, vaan toistemme kuormia, ongelmia, vaikeuksia. Kukaan meistä ei voi heittäytyä jonkun toisen kannettavaksi, mutta on aika antaa tulisin kirjaimin polttaa olemukseemme sanat: ”Toinen toisenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne.” Meitä kehotetaan tekemään hyvää kaikille, mutta etenkin uskonveljillemme ja –sisarillemme.

”Sentähden sanoo Herra, Herra niille näin: Katso, minä, minä tuomitsen lihavan lampaan ja laihan lampaan välillä. Koska te olette kylki- ja niskavoimalla sysineet ja sarvillanne puskeneet kaikkia heikkoja, kunnes olette saaneet ne ajetuiksi ulos ja hajallensa, niin minä tahdon vapauttaa lampaani, etteivät ne enää jää ryöstettäviksi; ja minä tahdon tuomita lampaan ja lampaan välillä.”

Jumala armahtakoon meitä, kuinka totta nämä sanat ovatkaan juuri nyt meille tässä hetkessä! Millainen lammas olen minä, millainen lammas olet sinä? Me olemme aivan väärällä tavalla suhtautuneet mielestämme heikkoihin ja puutteellisiin lähimmäisiimme, vastoin kaikkia ohjaavia sanoja ja armahtavaista henkeä. Olisiko nyt todellakin alkanut se aika, jolloin Herra itse puuttuu asioihin ja vapauttaa kaikki sorretut ja pois pusketut ja johtaa heidät todelliseen hengelliseen yhteyteen, niin että Hänen eteensä kantautuneet itkut vaihtuvat ainakin osaksi hengelliseen riemuun ja vapauteen? Me todellakin kaipaamme taivaallista kosketusta ja lohdullista puhetta kaiken pimenevän ilmapiirin keskellä:

”Iloitkaa Jerusalemin kanssa ja riemuitkaa hänestä kaikki, jotka häntä rakastatte; iloitsemalla iloitkaa hänen kanssaan, te, jotka olette hänen tähtensä surreet, että imisitte ja tulisitte ravituiksi hänen lohdutuksensa rinnoista, että joisitte ja virkistyisitte hänen kunniansa runsaudesta. Sillä näin sanoo Herra: Minä ohjaan hänen tykönsä rauhan niinkuin virran ja kansojen kunnian niinkuin tulvajoen. Ja te saatte imeä, kainalossa teitä kannetaan, ja polvilla pitäen teitä hyväillään. Niinkuin äiti lohduttaa lastansa, niin minä lohdutan teitä, ja Jerusalemissa te saatte lohdutuksen.” (Jes.66).