Tänä päivänä

Jokainen päivämme on kilvoittelua ja eteenpäin kulkemista. Milloin oppisimme oikealla tavalla arvostamaan kutakin päivää ainoana mahdollisena elämisen päivänä? Eilinen on mennyt, huominen ei vielä ole tullut, ei ole siis mitään valinnan mahdollisuutta! On pakko tyytyä tähän päivään joka on melko suuressa määrin sellainen, kuin me itse siitä teemme! En voi mitään sille, että huokaan raskaasti melkein joka aamu herättyäni, ja osaksi jo puoliunessa. En tuomitse itseäni siitä, sillä pidän melko tavalla oikeutettuna huokaista enemmän tai vähemmän raskaasti yksinomaan siitä syystä, että seurakunnan tila on sellainen kuin on! Vain Herra yksin tietää, kuinka kaipaan aikanaan kokemaamme uskon yhteyttä ja melko palaviakin kokouksia! Kaikki oli silloinkin vajavaista ja inhimillisten huolien leimaamaa, mutta oli sentään jotakin aitoa ja elävöittävää!

Sanan mukaan emme saa hylätä yhteisiä seurakunnan kokouksiamme. Entä jos niitä ei ole olemassakaan? Jotkin entisestään tutut ihmiset kyllä kokoontuvat omilla paikkakunnillaan ja vähän muuallakin, mutta jokin saa tuntemaan olevan sittenkin levollisempaa mennä vaikka luterilaisen kirkon kokouksiin, missä saa olla oma itsensä ja välttyy masentavilta ilmeiltä ja joskus suoranaisilta irvistyksiltä. Uskomatonta, että olemme juuri nyt tällaisessa tilanteessa, jossa joutuu hengellisen ravinnon etsimään mistä milloinkin. Omat hartaushetkemme ja Sanan lukeminen ovat toki se tärkein ja merkittävin ravinnonlähde, mutta niin kuin olemme jo moneen kertaan todenneet, tarvitsee meistä jokainen muiden ihmisten seuraa henkisenkin elämän tähden.

Järkyttävintä menneinä vuosina oli ehkä se, mikä nyt tulee mieleen eri tilaisuuksissa käymisestä. Osalle uskovaisista oli hengellinen erottautuminen niin tärkeää, että he useimmiten jäivät aivan yksin melko fanaattisine ajatuksineen ja asenteineen, niin että ajan mittaan heidän kanssaan oli suorastaan mahdoton keskustella asiallisesti. Ei muodostunut minkäänlaista dialogia, vaan he pitivät sellaisia yksinpuheluja, että heitä olisi voinut hyvällä syyllä kutsua monologeiksi. Tällaista erottautumista ei Sana koskaan ole todella toivonut, vaan ihmisistä erottautumisen sijaan meidän tulee erottautua kaikesta väärästä ja vahingollisesta. Mieleeni tulee elävänä sanankohta:

”Minä kirjoitin teille kirjeessäni, ettette seurustelisi huorintekijäin kanssa; en tarkoittanut yleensä tämän maailman huorintekijöitä tai ahneita tai anastajia tai epäjumalanpalvelijoita, sillä silloinhan teidän täytyisi lähteä pois maailmasta. Vaan minä kirjoitin teille, että jos joku, jota kutsutaan veljeksi, on huorintekijä tai ahne tai epäjumalanpalvelija tai pilkkaaja tai juomari tai anastaja, te ette seurustelisi ettekä söisikään semmoisen kanssa. Sillä onko minun asiani tuomita niitä, jotka ovat ulkopuolella? Ettekö tekin tuomitse vain niitä, jotka ovat sisäpuolella? Mutta ulkopuolella olevat tuomitsee Jumala. ’Poistakaa keskuudestanne se, joka on paha’.” (1.Kor.5).

Koen nämä sanat jossakin määrin ironisina menneitä asenteita ajatellessani. Ihmiset ovat käytännössä toimineet aivan päinvastoin kuin mitä tämäkin sanankohta selvästi esittää. Kaikki paha pyrittiin poistamaan aivan vääriltä alueilta ja vääristä yhteyksistä. Huorintekijäksi julistettiin etenkin sisaria mitä erilaisimmin verukkein ja henkilökohtaisin mielipitein, mutta ahneet ja anastajat saivat vapaasti toimia hengellisissä piireissä. Epäjumalanpalvelusta ei osattu katsoa ollenkaan pahaksi, koska se oli kätketty erikoisoppien ja omalaatuisten selitysten taakse. Televisio ja aikanaan radiokin tuomittiin epäjumalanpalveluksena, joten kaikesta tästä johtuen todellisia rikkomuksia ei pantu merkille ollenkaan, vaan nimenomaan tällaisten henkilöiden kanssa istuttiin samassa pöydässä ja käytiin syvällisiäkin keskusteluja!

Seurakunnassa ei useinkaan ollut todellista järjestystä. Kaikki paha nähtiin vain ulkopuolisessa maailmassa, johon kuuluivat myös kaikki muut uskonnolliset suunnat ja järjestöt. Paha poistettiin siis ja suljettiin siinä määrin ulkopuolelle, ettei oikeastaan jäänyt jäljelle ketään, joka olisi ollut aidon lähetystyön kohteena! Tämän toiminnan seurauksista kärsimme yhä edelleen!

Yhdessä oleminen muiden ihmisten kanssa ei ole vain itsemme tähden, vaan suostumalla kanssakäymiseen muiden kanssa osoitamme olevamme kiinnostuneet heistä ja heidän hyvinvoinnistaan. Tapaamalla toisin ajattelevia osoitamme arvostavamme heitä ja pitävämme heitä tärkeinä. Itse toivomme aivan samaa toisilta ihmisiltä, tämähän on pohjimmiltaan mitä aidointa lähetystyötä, rakastamalla lähimmäistämme kuin itseämme! Rakkautta ei ole erottautuminen siitä yhteisöstä, jota monet kutsuvat maailmaksi, sillä usein maailma joka meitä vihaa, onkin omassa piirissämme, hengellisissä yhteisöissä! Itse en henkilökohtaisesti voi muistaa kuin muutaman harvan tapauksen, jossa tavallinen maallinen ihminen olisi osoittanut selvää vihaa itseäni kohtaan, ja yhdessä niistäkin henkilö osoittautui kirkkokuoron jäseneksi!