”Sillä ’teidän
tähtenne Jumalan nimi tulee pilkatuksi pakanain seassa’, niinkuin
kirjoitettu on.” (Room. 2).
Kun katselemme kristillistä maailmaa tänä päivänä,
on todella vaikeaa löytää siitä aidosti tervehenkistä ja ilahduttavaa
kerrottavaa. Hengellisyyden vastustus on saavuttanut ennen näkemättömät
mittasuhteet, vaikka tietynlaista uushenkistä kristillisyyttä tuntuu riittävän
kaikkialla. Kaikki tämä kuuluu tähän aikaan ja on ennustettu jo tuhansia vuosia
sitten. Meidän ei tule ihmetellä tapahtuvaa kehitystä, sillä kaikki on jo
kirjoitettuna etukäteen. Tämä ei kuitenkaan poista kenenkään vastuuta missään
suhteessa. Jokaisen ihmisen on jopa tehtävä tiliä jokaisesta turhasta sanasta,
mikä ei ole palvellut ihmiskunnan parhaaksi vaan on tuottanut mahdollisesti suurtakin
surua yksittäisissä sydämissä.
Ei ole ollenkaan yhdentekevää miten asennoidumme eri
asioihin ja ympäröivään piiriimme. Ajatukseni menevät yhä uudelleen tuohon
hetkeen, jolloin kaikki ovat koottuina ajan rajan tuolla puolen:
”Totisesti
minä sanon teille: kaikki, mitä olette tehneet yhdelle näistä minun vähimmistä
veljistäni, sen te olette tehneet minulle.” (Luuk.25).
”Totisesti
minä sanon teille: kaiken, minkä olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä
vähimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle.”
Koskaan aikaisemmin eivät seuraavat ajatukset ole
tulleet mieleeni. Me ajattelemme aivan liian suureellisesti, ja urani
narsistisen persoonallisuushäiriön ja itsetehostuksen piirissä on avannut
silmiäni aivan uusille ulottuvuuksille. Meille on muodostunut aivan
vääränlaisia käsityksiä ja toimintamalleja kristillisyyden alalla. Emme halua
moittia mitään sydämen vakuuttuneisuudesta tapahtuvaa toimintaa missään
muodossa, eikä arvostelumme koskekaan yksittäisiä työmuotoja, vaan puhumme nyt
ensisijaisesti asenteista. Meille on annettu tehtävä maailmanlaajuisessa
mittakaavassa ihmiskunnan parhaaksi, ja ennen kaikkea pelastukseksi. Meiltä
odotetaan leiviskämme mukaista työpanosta, ja tässä juuri on suuri ongelmamme
liiallisen ihmismielen hallinnan johdosta. Yhden leiviskän palvelijat on
järkyttävällä tavalla masennettu liiallisilla inhimillisillä opetuksilla ja
käsitteillä, eli heidän ylleen on haluttu asettaa raskas ja odotuksilla
kuormitettu ies, joka ei ollenkaan sovi heille. Useamman leiviskän palvelijat
taas on varustettu aivan liiallisen kirkkaalla sädekehällä, niin että on
aikaansaatu ilmapiiri, missä heikommat saavat tuntea alemmuuden tunnetta, joka
helposti johtaa pienempien lahjojen kätkemiseen väheksynnän peltoon.
Olemme viime kirjoituksissamme vakavalla tavalla
viitanneet toimintoihin, joita ei Korkeudessa ole lainkaan huomioitu. Tässä
yhteydessä emme varmaankaan tee mitään vääryyttä viedessämme ajatuksemme aivan
erikoisella tavalla kirkkauden valtaistuimen valokehään, viitataten Herramme
oikeat mittasuhteet tuoviin lauseisiin:
”Totisesti
minä sanon teille: kaikki, mitä olette tehneet yhdelle näistä minun vähimmistä
veljistäni, sen te olette tehneet minulle.” (Luuk.25).
”Totisesti
minä sanon teille: kaiken, minkä olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä
vähimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle.”
Inhimillisen ajattelun mukaisesti tämä tilanne on
todella outo ja erikoinen. Siksi kai tätä kohtaa lainataan aika harvoin, eikä
siitä ole kuultu puhuttavan kovin laajasti. Mikä siinä on niin outoa, etenkin
tässä ajassa? Miksi Herra ei mainitse meidän mielestämme todella merkittäviä
hengellisiä saavutuksia, jotka sellaisella tavalla ovat levittäytyneet ympäri
maailman? Eikö Hän voisi jopa nimeltä mainita joitakin esimerkillisiä suuren
karisman omaavia saarnamiehiä, joissa jumalisuus on sellaisella tavalla tullut
kaikkien nähtäväksi, että heidän nimensä on kaikkien huulilla, etenkin kaikkien
hengellisten tarpeiden kohdalla? Ovathan he tuottaneet tavatonta kunniaa itse
Jumalalle oman palvelustehtävänsä kautta, jota tuhannet ja jälleen tuhannet
kiittävät!
Miten voidaan näihin suuriin persooniin yhdistää
Herramme vakavat ja varoittavat sanat?:
”Niin myös
te, kun olette tehneet kaiken, mitä teidän on käsketty tehdä, sanokaa: 'Me
olemme ansiottomia palvelijoita; olemme tehneet vain sen, minkä olimme
velvolliset tekemään'.” (Luuk.17)
Voitaisiinko elävämmällä tavalla tuoda julki oikea
asenne siihen työhön, joka meille on uskottu? Missään vaiheessa ei Jumalan
suunnitelmassa ole ollut jotakin siitä asenteesta, joka saa ihmisen painamaan
mieleensä sen paremmin itseä korostavia tapahtumia kuin suurimpiakaan
ihmetekoja. Ei ole epäilystäkään sen suhteen, kuka ilkeämielinen persoona on
vääristellyt kaiken ja saanut mielet kiintymään aivan vääriin asioihin. Emme
ikinä voi unohtaa Hänen mieltänsä ja palvelevaa Henkeään, joka vilpittömästi
paljasti menestyksensä salaisuuden:
”Totisesti,
totisesti minä sanon teille: Poika ei voi itsestänsä mitään tehdä, vaan
ainoastaan sen, minkä hän näkee Isän tekevän; sillä mitä Isä tekee, sitä myös
Poika samoin tekee. Sillä Isä rakastaa Poikaa ja näyttää hänelle kaikki, mitä
hän itse tekee; ja hän on näyttävä hänelle suurempia tekoja kuin nämä, niin
että te ihmettelette.” (Joh.5).
”En minä
itsestäni voi mitään tehdä. Niinkuin minä kuulen, niin minä tuomitsen; ja
minun tuomioni on oikea, sillä minä en kysy omaa tahtoani, vaan hänen tahtoaan,
joka on minut lähettänyt.”
”Minä olen
viinipuu, te olette oksat. Joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, se kantaa
paljon hedelmää; sillä ilman minua te ette voi mitään tehdä.” (Joh.15).
Ei ole siis kysymys suurista teoista, joita me
teemme, vaan kuuliaisuudesta ja oikeasta asenteesta pienissä asioissa. Emme
voi kylliksi korostaa sitä, mitä kirkkauden valtaistuimen tuomiolla kerrotaan
siitä, mikä korkeudessa on merkille pantavaa. Kaikki on inhimillisen mielen
mukaan niin pientä ja merkityksetöntä, niin ettei sitä ole edes huomioitu
jokapäiväisessä elämässä. Kerran se kuitenkin katsotaan ratkaisevaksi
iankaikkisuuden kannalta. Tämän arvion ja määritteen ei tulisi jäädä vain
kerran tapahtuvaksi, vaan nämä asiat on asetettu silmiemme eteen jo tässä
ajassa. Mikä on esikuvamme, mikä määrittää arviomme ja asenteemme juuri nyt,
kun vielä elämme tätä elämää? Miten me voisimme olla asemassa, jossa meidät
huomioitaisiin erikoisella tavalla, kun ei korkein esikuvammekaan voinut
itsestään mitään tehdä?
Mitä me todellisuudessa voimme saavuttaa ja
aikaansaada iankaikkisuuden mittapuun mukaisesti? Voimme toki viitata, vailla
todellista ymmärrystä, joihinkin ilmaisuihin, joita ei kuitenkaan voida lainata
erillisinä:
”Totisesti,
totisesti minä sanon teille: joka uskoo minuun, myös hän on tekevä niitä
tekoja, joita minä teen, ja suurempiakin, kuin ne ovat, hän on tekevä; sillä
minä menen Isän tykö, ja mitä hyvänsä te anotte minun nimessäni, sen minä teen,
että Isä kirkastettaisiin Pojassa.” (Joh. 14).
Kuinka moni onkaan omaksunut tämän kohdan itselleen,
silmiensä nähdessä vain ajatuksen suuremmista teoista, jotka saavat heidät
itsensä näyttämään kaiken aikaan saavaksi? Herramme ei selvästikään puhu tässä
laadusta, vaan määrästä. Siksi Hän myöskin antaa ymmärtää, että suurimman on
oltava pienin, ensimmäisen oltava viimeinen. Siten ei yksikään ihminen voi
kerskailla tai olla kerskauksen aihe. Meidän tehtävämme on täsmälleen sama kuin
Pyhän Hengen, joka kaikessa pyrkii vain kirkastamaan Herraa Jeesusta Kristusta.
…että Isä
kirkastettaisiin Pojassa…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti