Oikeus olla persoona

”Joka löytää elämänsä, kadottaa sen; ja joka kadottaa elämänsä minun tähteni, hän löytää sen.” (Matt.10).

Tämä sanankohta ei milloinkaan ole sisältänyt sellaista merkitystä, että ihmisen tulisi kadottaa oma persoonallisuutensa. Persoona elää elämää, ja tämä on se mistä todella on kysymys. Ihmisen elämä on tarkoitettu elettäväksi Jumalan yhteydessä ja Hänen kunniaksensa. Joka haluaa käyttää aikansa ja voimansa omaksi hyväkseen, kooten maanpäällistä hyvää varastoon itseään varten, todellakin kadottaa elämänsä todellisen tarkoituksen. Ei ole niinkään kysymys suurista vaan pienistä asioista. Siitä kertovat Herramme sanat, miten olemme suhtautuneet lähimmäiseemme elämämme aikana. Vesilasillisenkin antaminen on huomioitu, eikä tässä ole kysymys suurten persoonien palvelemisesta, vaan aivan vähäpätöisen tuntuisesta rakkaudenteosta, joka on tapahtunut aivan huomaamattamme.

Me olemme vain ansiottomia palvelijoita, mutta tärkeintä onkin se, ketä me todellisuudessa palvelemme. On helppoa erehtyä ihmisen tahdon tielle, missä kunniaa haetaan itselle, vaikka ei siltä näyttäisikään. Moni on sinä päivänä tuleva, luetellen mieleensä painuneita suuria ansioita. Merkillistä on vain se, ettei iankaikkisuudessa ole ollenkaan pantu merkille tätä toimintaa!

”'Herra, Herra, emmekö me sinun nimesi kautta ennustaneet ja sinun nimesi kautta ajaneet ulos riivaajia ja sinun nimesi kautta tehneet monta voimallista tekoa?' Ja silloin minä lausun heille julki: 'Minä en ole koskaan teitä tuntenut; menkää pois minun tyköäni, te laittomuuden tekijät'. Sentähden on jokainen, joka kuulee nämä minun sanani ja tekee niiden mukaan, verrattava ymmärtäväiseen mieheen, joka huoneensa kalliolle rakensi.” (Matt.7).

Meidän oikeutemme olla persoona tulee esiin melkein jokaiselta lukemaltamme sivulta, jos vain osaamme katsella kaikkea oikealla tavalla. Maallisissa vallankäytöissä persoona koetaan usein uhkaksi vallitsevalle järjestelmälle, mutta Jumalan Valtakunnassa se on kunnia-asia, sillä Hän ei pakota ketään rakastamaan Itseään, vaan on antanut meille vapauden päättää asioistamme. Herramme ei tunne meitä jonakin ryhmittymänä, vaan oman Sanansa mukaan hän on jokaisen kutsunut nimeltään. Hän tuntee jokaisen, ja meillä on kaikilla sama ominaisuus Hänen kanssaan, niin kuin olemme lukeneet 1.Kor. 2. Me olemme yhden ruumiin jäseniä, mutta jokainen erilaisia, niin ettei kukaan voi todella tietää mitä Herra itse kuhunkin armossaan on asettanut. Me olemme tietyllä tasolla täydellisiä arvoituksia toisillemme omassa erilaisuudessamme, mutta olemme kaikki rakentaneet samalle Kalliolle, jonka kautta meillä on yhteys keskenämme. 

Meitä ei yhdistä kukaan korotettu ja palvottu henkilö, vaan meissä asuvan Pyhän Hengen olemus huolehtii tarvittavasta kommunikaatiosta eri jäsenten välillä.

Me emme itse ole asettaneet itseämme, vaan me tyydymme siihen paikkaan, johon jumalallinen ymmärrys on meidät asettanut. Siksi ei ole kysymystäkään kateudesta tai paremmuudentunteesta, vaan me kilpailemme toinen toisemme kunnioittamisessa, sillä se tuo kunnian yksin Hänelle, joka on myöskin sanonut, että rakkautemme toisiamme kohtaan on se tekijä, mikä saa ulkopuoliset ihmiset uskomaan esittämäämme asiaan.

Tämä asemamme osana Seurakuntaa on inhimillisesti ajatellen monessa suhteessa ristiriitainen. Mutta olemmehan useaan kertaan kuulleet, että olemme tekemisissä Herramme valitseman tien kanssa, joka perustuu inhimillisesti katsoen hulluuteen ja äärimmäiseen ristiriitaisuuteen. Jumalan silmissä tämä on kuitenkin kallis asia, sillä Hän on kautta aikojen kätkeytynyt yksinkertaisuuteen siinä määrin, että maailmallinen valta ja ymmärrys ovat halveksivasti kulkeneet jumalallisen kutsumuksen ohitse.

Kaiken kokemamme jälkeen alan vasta nyt todella ymmärtää mitä Herramme tarkoittaa puhuessaan siitä, kuinka vaikeata rikkaan on päästä jumalanvaltakuntaan. Joku on voinut periä rikkauksia, mutta yleensä ottaen jokainen erittäin varakas ihminen on luovuttanut elämänsä mammonan hankkimiseen, eikä siten ole kerännyt itselleen oikeanlaista ymmärrystä ja rikkautta, joka huomioidaan Ylhäällä. Rahan himo on petollinen tekijä, joka ei ole kaukana kenestäkään meistä, vaikka saatamme ajatella olevamme täysin vapaita siitä. Tavoittelemamme elintaso ei välttämättä ole sitä, mitä Herramme meiltä odottaa. Me helposti vertaamme kaikkea siihen, mitä ympärillämme näemme ja pidämme odotuksiamme ja vaatimuksiamme oikeutettuina. 

Miksi meidän annetaan ymmärtää, että riittää kun meillä on elatus ja vaatteet? Kaiken enemmän tavoitteleminen saattaa merkitä sellaisen laiminlyömistä, mikä elämässämme on kaikkein kallisarvoisinta. Me saatamme kadottaa elämämme käyttämällä sitä tavalla, joka estää meitä toimimasta Herran tahdon ja odotusten mukaisesti.

”…ettekö tiedä, että maailman ystävyys on vihollisuutta Jumalaa vastaan? Joka siis tahtoo olla maailman ystävä, siitä tulee Jumalan vihollinen. Vai luuletteko, että Raamattu turhaan sanoo: ’Kateuteen asti hän halajaa henkeä, jonka hän on pannut meihin asumaan’? Mutta hän antaa sitä suuremman armon.” (Jaak.4).

Maallisen hyvän liiallinen tavoittelu on vihollisuutta Jumalan mieltä vastaan. Pitäkäämme aina mielessämme Herramme todella varoittavat sanat Hänen kertoessaan niistä ihmisistä, jotka uskoivat palvelevansa Häntä merkittävissä viroissa, mutta joiden toimintaa ei ollenkaan katsottu iankaikkisuuden kannalta merkittäväksi, koska se todellisuudessa perustui petokseen. Hän selvästikin varoittaa meitä ns. menestysteologiasta, joka lupaa tavattomasti erilaisia asioita Jumalan Sanan todistuksen ohitse, ja lukuisat ihmiset tuntevat tulleensa petetyiksi.

Meidän Herramme ei milloinkaan ole kysellyt määrän, vaan laadun perään. Hänellä on suunnaton kaipaus saada hallintaansa meidän sisin olemuksemme, voidakseen osoittaa armoaan yksinkertaisuudessa, salassa olevan sydämen ihmisen kautta, hiljaisen ja rauhaisan hengen katoamattomuudessa. Se on Jumalan silmissä kallista.

Kateuteen asti Hän siis halajaa yhteyttä meidän henkemme kanssa, haluten olla ensimmäinen kaikessa. Hän ei hyväksy sydämemme alttarille mitään muuta auktoriteettia. Tänä päivänä ymmärrän entistä paremmin miksi aikanaan ensimmäisten uskon askeleitteni aikana minulle sellaisella korostuksella kuulutettiin koko elämääni varten:

”Minä, Herra, se on minun nimeni, minä en anna kunniaani toiselle enkä ylistystäni epäjumalille.” (Jes.42).

”Itseni, itseni tähden minä sen teen; sillä kuinka onkaan minun nimeäni häväisty! Kunniaani en minä toiselle anna. Kuule minua, Jaakob, ja sinä, Israel, jonka minä olen kutsunut: Minä olen aina sama, minä olen ensimmäinen, minä olen myös viimeinen.” (Jes.48).

Meidän Herramme on ainoa todella arvollinen saamaan kaiken kunnian ja ylistyksen. Ihminen on vain saattanut itsensä väärien voimien alaiseksi, mikä selvästi tulee esiin Roomalaiskirjeen ensimmäisessä luvussa. Jos ihmiselle ei kelpaa aito ja ainoa Jumala, palvelee hän automaattisesti jotakin toista voimaa. Mitä hän uhraa, sen hän uhraa riivaajille, jotka eivät ole mitään jumalia, vaan langenneita henkiä. Nämä henget saavat ihmiset luomaan mitä erilaisimpia näkyviä hahmoja näille näkymättömille voimille. Tuntien ihmisen mielen, voidaan nyt nähdä juuri se, mistä Paavali jumalallisessa ilmestyksessä kirjoittaa:

”Sillä Jumalan viha ilmestyy taivaasta kaikkea ihmisten jumalattomuutta ja vääryyttä vastaan, niiden, jotka pitävät totuutta vääryyden vallassa, sentähden että se, mikä Jumalasta voidaan tietää, on ilmeistä heidän keskuudessaan; sillä Jumala on sen heille ilmoittanut. Sillä hänen näkymätön olemuksensa, hänen iankaikkinen voimansa ja jumalallisuutensa, ovat, kun niitä hänen teoissansa tarkataan, maailman luomisesta asti nähtävinä, niin etteivät he voi millään itseänsä puolustaa, koska he, vaikka ovat tunteneet Jumalan, eivät ole häntä Jumalana kunnioittaneet eivätkä kiittäneet, vaan ovat ajatuksiltansa turhistuneet, ja heidän ymmärtämätön sydämensä on pimentynyt. Kehuessaan viisaita olevansa he ovat tyhmiksi tulleet ja ovat katoamattoman Jumalan kirkkauden muuttaneet katoavaisen ihmisen ja lintujen ja nelijalkaisten ja matelevaisten kuvan kaltaiseksi.” (Room.1).

Juuri tällä hetkellä itse vasta todella panen merkille muutaman sanan lainauksemme loppupuolella, mitkä liittyvät aiheeseemme: …muuttaneet katoavaisen ihmisen…kaltaiseksi.

”Ja Kuusille syntyi Nimrod. Hän oli ensimmäinen valtias maan päällä. Hän oli mahtava metsämies Herran edessä. Siitä on sananparsi: "Mahtava metsämies Herran edessä niinkuin Nimrod". Ja hänen valtakuntansa alkuna olivat Baabel…” (1.Moos.10).

Ihmisen perusolemus tulee mitä elävimmällä tavalla esiin tuossa ensimmäisessä suurmiehessä, joka rakasti valtaa ja mainetta. Baabelia ei turhaan pidetä niin vertauskuvallisena hengelliselle sekoitukselle, joka alusta loppuun asti perustuu väärään vallankäyttöön. Katoavainen ihminen valitsee itsesäilytyksen vaiston perusteella mieluummin jotakin näkyvää ja käsin kosketeltavaa. Hän on langennut palvelemaan väärää hengellisyyttä, joka omalla tavallaan on helpommin todistettavissa olemassa olevaksi, mutta jolla ei ole pelastavaa, vaan kadottava voima itsessään. Ainoa tie Jumalan luokse kulkee yhä vielä Golgatan ristin kautta, jolla on merkityksensä sille naulitun Herramme Jeesuksen Kristuksen johdosta. Jumalan yksinkertainen tie:

”’Katso, minä olen antanut teille vallan tallata käärmeitä ja skorpioneja ja kaikkea vihollisen voimaa, eikä mikään ole teitä vahingoittava. Älkää kuitenkaan siitä iloitko, että henget ovat teille alamaiset, vaan iloitkaa siitä, että teidän nimenne ovat kirjoitettuina taivaissa.’ Sillä hetkellä hän riemuitsi Pyhässä Hengessä ja sanoi: ’Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, että olet salannut nämä viisailta ja ymmärtäväisiltä ja ilmoittanut ne lapsenmielisille. Niin, Isä, sillä näin on sinulle hyväksi näkynyt’.” (Luuk.10).