En minä kuole, vaan elän

”En minä kuole, vaan elän ja julistan Herran töitä. Herra minua kyllä kuritti, mutta kuolemalle hän ei minua antanut. Avatkaa minulle vanhurskauden portit, käydäkseni niistä sisälle kiittämään Herraa. Tämä on Herran portti: vanhurskaat käyvät siitä sisälle. Minä kiitän sinua siitä, että vastasit minulle ja tulit minulle pelastajaksi. Se kivi, jonka rakentajat hylkäsivät, on tullut kulmakiveksi. Herralta tämä on tullut; se on ihmeellistä meidän silmissämme. Tämä on se päivä, jonka Herra on tehnyt; riemuitkaamme ja iloitkaamme siitä. Oi Herra, auta, oi Herra, anna menestys!” (Ps.118).

”Tämä on se päivä, jonka Herra on tehnyt; riemuitkaamme ja iloitkaamme siitä.”

En nukkunut viime yönä odottamallani tavalla. En tunne itseäni niin virkeäksi kuin useina aikaisempina aamuina. Tänään on toinen viikon merkittävimmiltä tuntuvista päivistä. Puolelta päivin on seurakuntatalolla tiistairuokailu, ja saan syödä vatsan täyteen kuudella eurolla. En käy siellä ruokailun tähden, vaan saan kohdata tuttuja ihmisiä ja nauttia heidän seurastaan puolen tunnin ajan. Illalla on taloyhtiön sauna, missä sielläkin tapaan muutaman ihmisen. Torstaina on miestenpiirin saunailta, joka kestää pari tuntia. Muina päivinä ei ole mitään ennalta tiedettävissä olevia tapahtumia. Jokainen päivä on kuitenkin Herran tekemä, ja minulla tulisi olla jopa riemu ja ilo riippumatta erilaisista tapaamisista.

Mihin siis perustuu tänä erikoisena aikana meidän päivittäinen elämämme? Oikeastaan mikään ei ole siten kuin joskus aikaisemmin, parikymmentä vuotta sitten. Elämä ei ollut ongelmatonta, mutta oikeastaan hyvin harva valitti yksinäisyyttä. Nyt jokainen yhteinen hetki ikään kuin täytyy lunastaa ja ostaa tavalla tai toisella. Arvostamme eri päivät sen mukaan, mitä ohjelmaa mikäkin tarjoaa. Jos ei ole mitään tapahtumia tiedossa, tuntuu elämä jo aamulla herätessä käsittämättömällä tavalla turhauttavalta.

Itse olen elänyt melkoisessa yksinäisyydessä jo ainakin tusinan vuotta, ihmetellen minne kaikki kolmen vuosikymmenen tuttavuudet ovat kadonneet. Kyllä, tiedän, mitä monikin ääni kuuluttaa aika voimallisestikin: ”Miksi et itse soita ja pidä yhteyttä!” Kuuloni on yhä vielä hyvä, joten viesti on tullut perille. Olen yrittänyt osittain noudattaa kehotusta, mutta jokin minussa ei anna myöten tuntemuksilleni ja selvälle järjen äänellekään, jotka niin selvästi viestittävät… niin mitä`? Jos hyvin läheinenkin ihminen selvästi vaivaantuu soittamisestani, niin miksi pyrkisin olemaan kuulematta samaa asennetta jonkun vieraamman puhelun aikana?

Me tarvitsemme yhteyttä ihmisiin ja oikeanlaista yhteyden tunnetta, yhteisöllisyyttä. Rakentaako meitä kuviteltu ilo ja yhteyden pito, tuottaako se meille aitoa iloa ja tietynlaisen kaipauksen täyttymystä? Jostakin syystä on pakko uskoa, että elämme hyvin merkillisessä ajassa, jossa ihmiset ääneenkin itkevät yksinäisyyttään, mutta kuitenkin selvästi havaittavasti pelkäävät kosketusta toisiin ihmisiin. Todellinen kaipauksemme on kaiken keskellä sitä luokkaa, ettemme enää ole halukkaita petokselliseen uskomukseen ja kiinnittymiseen johonkin sellaiseen, mikä ei nauti luottamustamme.

Todella kaipaava ihminen on kaiken kokemansa keskellä oppinut erottamaan teennäisen aidosta, todella kohtaavasta tuntemisesta ja läheisyydestä. Useimmat ihmiset ovat niin omien asioidensa ja huoltensa piirittämiä, etteivät kykene edes kunnolla pysähtymään kuullakseen mitä jollakin läheisellä tai kaukaisemmallakin ihmisellä on esitettävänään. En voi itsekään olla panematta merkille sitä, että hyvin harva kohtaamani ihminen kuulee edes osa siitä, mitä yritän viestittää. Ihminen on siinä suhteessa aivan omalaatuinen olento, että tällainen hienovarainen ja melko huomaamatonkin torjunta masentaa häntä, vaikkei sitä heti haluakaan myöntää. Meille jokaiselle on tärkeää tulla kuulluksi ja ainakin jossakin määrin ymmärretyksi.

Itsellenikään ei ajoittain ole vierasta se ajattelu, joka jollakin tavoin nousee esiin joidenkin ihmisten puheista. ”En minä kuole, vaan elän ja julistan Herran töitä.” Psalmin kirjoittaja omalla tavallaan tilittää elämäänsä ja tuntemuksiansa, ja koskettaa kokemallaan meidänkin ajatuksiamme. Kuinka usein olenkaan kuullut huokauksen, joka julkituo kohtaamani ihmisen kyllästymisen vallitsevaan tilanteeseen ja valmiuden mieluummin jopa pois nukkumiseen. Ymmärrän hyvin pitkälle tämän tunteen, koska ajoittain inhimillinen puoleni ei näe mitään merkitystä elämälläni tällaisissa olosuhteissa. Jos mitään todellista ei ala tapahtumaan niin… Joudun aivan kuin pakottamaan itseni näinä masentavina hetkinä lausumaan saman kuin psalmin kirjoittaja.

Ei jää jäljelle mitään muuta mahdollisuutta kuin keskittää ajatuksensa ja odotuksensa johonkin muuhun kuin tähän asti. Ruokailu on hetkessä ohitse, illan saunan jälkeen levitän peiton ylleni ja taas on yksi päivä mennyt. Torstain sauna on sekin hetkessä ohitse, ja seuraava miellyttävä tilaisuus on aivan kuin huomaamatta menneisyyttä.

Elämäni merkitys ei voi olla kiinni erilaisista tapahtumista, eikä siitäkään, mikä nyt kertakaikkisesti tuntuu puuttuvan. Aika on kuin liukasta vettä, joka valuu sormien välitse, joten on opittava ajattelemaan aivan uudella tavalla, mitä ei menneisyydessä tullut mieleenkään. Herra on tehnyt tämänkin päivän, ja huominenkin on Hänen käsissään. Tunteemme ja inhimillinen olemuksemme vierastavat tätä ajattelua, mutta se on ainoa keino selviytymiseksemme. Jos juuri mikään ei tunnu miellyttävän meitä ja tuottavan iloa, ei se voi kuitenkaan pitää paikkansa.

Meidän arvomme ja merkityksemme ei sittenkään ole riippuvainen jokapäiväisistä tapahtumista ja kohtaamisista. Jos kerran olemme yhtä Hänen kanssaan, joka on Itsessään Oleva, on meillä todellisuudessa jo nyt sama ominaisuus. Pelkkä olevaisuutemme on enemmän kuin aika ja yksittäiset päivät. Pelkällä meidän olemisellamme on tarkoituksensa iankaikkisuuden näkökulmasta, eikä omissa silmissämme tapahtuvalla onnistumisella tai epäonnistumisella ole sellaista merkitystä kuin mitä inhimillinen mieli ajattelee. Aidon uskovaisen pelkkä olemassaolo on todiste näkymättömille valloille, mitä emme juurikaan ole tulleet ajatelleeksi. Emme siis kuole, vaikka usein siltä tuntuukin, vaan me tavalla tai toisella todistamme Hänestä, joka on tuleva, vaikka vielä saisimme odottaa kauemmin kuin tahtoisimme.

”Mutta koska meillä on sama uskon Henki, niinkuin kirjoitettu on: ’Minä uskon, sentähden minä puhun’, niin mekin uskomme, ja sentähden me myös puhumme, tietäen, että hän, joka herätti Herran Jeesuksen, on herättävä meidätkin Jeesuksen kanssa ja asettava esiin yhdessä teidän kanssanne. Sillä kaikki tapahtuu teidän tähtenne, että aina enenevä armo yhä useampien kautta saisi aikaan yhä runsaampaa kiitosta Jumalan kunniaksi. Sentähden me emme lannistu; vaan vaikka ulkonainen ihmisemme menehtyykin, niin sisällinen kuitenkin päivä päivältä uudistuu. Sillä tämä hetkisen kestävä ja kevyt ahdistuksemme tuottaa meille iankaikkisen ja määrättömän kirkkauden, ylenpalttisesti, meille, jotka emme katso näkyväisiä, vaan näkymättömiä; sillä näkyväiset ovat ajallisia, mutta näkymättömät iankaikkisia.” (2.Kor.4)