Näin ei saa olla! 2

”…samasta suusta lähtee kiitos ja kirous. Näin ei saa olla, veljeni. Uhkuuko lähde samasta silmästä makeaa ja karvasta vettä?” (Jaak.3).

Vaarannanko koko toimenkuvani kirjoittamalla uskovaisille siitä, mitä ei saa olla? Tätähän ei tee enää juuri kukaan laajemmalla kirkollisella rintamalla. Korostetaan sitä, kuinka jokainen saa tulla Herran luokse sellaisena kuin on, mutta sitten ei toteuteta lainkaan Herramme Jeesuksen Kristuksen selvää testamenttia, viimeistä tahtoa:

”…ja opettamalla heitä pitämään kaikki, mitä minä olen käskenyt teidän pitää. Ja katso, minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti.” (Matt.28).

Voitaisiinko tämä ymmärtää siten, että Hän on kanssamme, vaikka emme opettaisikaan kaikkea, mitä Hän on käskenyt meidän pitää? Taisimme löytää vastauksen siihen, miksi niin monet valittavat ääneen tai sisimmässään, etteivät he tunne Herran olevan kanssansa, ei ainakaan joka päivä? On monessa mielessä aivan käsittämätöntä se, kuinka vähän kaikesta hengellisestä tiedosta huolimatta näemme ns. vastavuoroisuuden merkityksen Jumalan Valtakunnassa ja Hänen maailmassaan!

”Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta - se on Jumalan lahja - ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi.  Sillä me olemme hänen tekonsa, luodut Kristuksessa Jeesuksessa hyviä töitä varten, jotka Jumala on edeltäpäin valmistanut, että me niissä vaeltaisimme.” (Ef.3).

Nämä muutamat sanat tuovat silmiemme eteen ilman minkäänlaista erehtymisen mahdollisuutta sen vastavuoroisuuden, mikä seuraa jokaista todellista uudestisyntymää ja kääntymystä! Me tulemme Herran eteen sellaisina kuin olemme, ilman autuuttavia tekoja tai ansioita, mutta koko pelastusteon tarkoitus tuo meidät olotilaan, jossa me armosta pelastettuina asetumme ja antaudumme koko elämämme kestävään prosessiin, kehitykseen, Hengen työn alle! Me tulemme sellaisenamme kaikkine virheinemme ja heikkouksinemme, langenneena ihmisenä, mutta me emme jää sellaiseksi! Me edustamme nyt uutta Elämää, joka asettaa sisimpäämme, sydämeemme ja suuhumme aivan uudenlaisen olotilan, jota sattuvimmin kuvaavat meidän Herramme Jeesuksen omat sanat:

”Jokainen, joka juo tätä vettä, janoaa jälleen, mutta joka juo sitä vettä, jota minä hänelle annan, se ei ikinä janoa; vaan se vesi, jonka minä hänelle annan, tulee hänessä sen veden lähteeksi, joka kumpuaa iankaikkiseen elämään.” (Joh.4).

Nyt käsitämme toden teolla, mitä Jumalan Henki, ei ihminen, haluaa sanoa meille todella tarpeellisena moitteena, johon ei tule loukkaantua:

”…samasta suusta lähtee kiitos ja kirous. Näin ei saa olla, veljeni. Uhkuuko lähde samasta silmästä makeaa ja karvasta vettä?” (Jaak.3).

Suu on meille elintärkeä tekijä, jota ilman emme voisi elää, mutta joka voi tuoda yllemme ehkä näkymättömän kirouksen toiminnalla, johon sitä Jumalamme ei ole tarkoittanut. Siksi mieleemme tulee painua lauseiden, joita mielellämme kartamme:

”Samoin myös kieli on pieni jäsen ja voi kuitenkin kerskata suurista asioista. Katso, kuinka pieni tuli, ja kuinka suuren metsän se sytyttää! Myös kieli on tuli, on vääryyden maailma; kieli on se meidän jäsenistämme, joka tahraa koko ruumiin, sytyttää tuleen elämän pyörän, itse syttyen helvetistä.” (Jaak.1).

Yksi uskovaisuuden käsittämättömimmistä asioista perustuu varmaankin siihen ristiriitaan, mikä vallitsee käytännön ja sen välillä, kuinka paljon Raamattu selvittää meille sitä, mitä on sopivaa puhua ja mitä ei! Eikö meitä yhtään pelota selvä rinnastus vääryyden maailman, helvetin ja Iankaikkisen Jumalan lähteenä olemisen kanssa?

”Olkoon puheenne aina suloista, suolalla höystettyä, ja tietäkää, kuinka teidän tulee itsekullekin vastata.” (Kol.4).

Ei ole kysymys tietämyksestämme tai sen määrästä, vaan kuuliaisuudesta ja halusta olla Jumalan virran lähteenä, välikappaleena!