Juurtuneina ja perustuneina! 2

”…niin että te, rakkauteen juurtuneina ja perustuneina, voisitte kaikkien pyhien kanssa käsittää, mikä leveys ja pituus ja korkeus ja syvyys on, ja oppia tuntemaan Kristuksen rakkauden, joka on kaikkea tietoa ylempänä; että tulisitte täyteen Jumalan kaikkea täyteyttä.” (Ef.1).

Kuinka paljon ihminen rakentaakaan elämäänsä ja uskomuksiaan sen mukaan mitä näkee maallisilla silmillään! Luja tahto vie kuulemma läpi harmaan kivenkin, mutta mihin perustuu tämä tahto ja aikomus? Ihminen puskee olosuhteiden lävitse tietoisuudessa, tuntemisessa, josta sanankohtamme ei varmastikaan puhu.

Ihmisellä on pohjaton halu nähdä ja kokea haluamiansa asioita mielensä määrittelemien tavoitteiden saavuttamiseksi. Hän siis uskoo vasta nähtyään! Vallitseeko tämä ajattelun muoto kristillisessä elämässä, vai uskooko uskovainen kaiken sen perusteella, mitä hän Raamatusta lukee silmillään? Onko jonkinlainen epäusko mahdollista kaiken uskovaisuuden keskellä, seurakuntaelämässä? Osaammeko erottaa toisistaan uskon ja totena pitämisen? Ihminen voi sanoa uskovansa kaiken lukemansa ja kuulemansa, mutta mitä todistaa käytäntö kaiken uskonnollisuuden keskellä? Eräänlaisen kuvan, melko selkeän, antaa Sanan todistus:

”Sinä uskot, että Jumala on yksi. Siinä teet oikein; riivaajatkin sen uskovat ja vapisevat. Mutta tahdotko tietää, sinä turha ihminen, että usko ilman tekoja on voimaton?” (Jaak.2).

Missä on meidän perustamme, mihin olemme juurtuneet? Jos kerran Jumalan Valtakunta ei tule näkyvällä tavalla, niin miksi katseemme ja huomiomme on sellaisella tavalla kytkeytynyt mitä erilaisimpiin kirkkokuntiin ja ryhmittymiin? Miksi kaiken tulisi olla niin maallisin silmin ihailtavaa ja kiinnostavaa, jos kerran tunnemme meidän Herramme tien karjasuojan seimestä karulle roomalaiselle ristille asti? Häiritseekö meitä oikeastaan ollenkaan se, että Jumalan Sanan ja Pyhän Hengen todistus eivät lainkaan tunne nykyisen kaltaista kirkollista toimintaa ja käytäntöjä, jotka usein ovat yhtä kaukana totuudesta kuin taivas on maasta?

”Mutta Tuomas, jota sanottiin Didymukseksi, yksi niistä kahdestatoista, ei ollut heidän kanssansa, kun Jeesus tuli. Niin muut opetuslapset sanoivat hänelle: ’Me näimme Herran.’ Mutta hän sanoi heille: ’Ellen näe hänen käsissään naulojen jälkiä ja pistä sormeani naulojen sijoihin ja pistä kättäni hänen kylkeensä, en minä usko.’” (Joh.29).

Me tiedämme jatkon tälle kertomukselle, mutta sen ollessa eräänlainen ajankuva kristillisen elämän keskeltä, emme rohkene edes ajatella mitä lukemattomat epäuskonsa julki tuovat ihmiset tulevat kokemaan ja näkemään tulevina päivinä ja hetkinä! Suodaanko heille Tuomaksen osa, sitä emme tiedä! He uskovat kyllä, ja pitävät totena kirkollisia opetuksia ja näkemyksiä, mutta kun tulee kysymys aivan henkilökohtaisesta suhteesta Herraamme Jeesukseen Kristukseen, kohtaamme mitä erilaisimpia verukkeita ja epäilyksen aiheita! Ihminen uskoo tiettyyn rajaan asti ja pitää sitä riittävänä, koska hänen kohdallaan ei toteudu jo esiin tuomamme uskon perusasia:

”…ja opettamalla heitä pitämään kaikki, mitä minä olen käskenyt teidän pitää. Ja katso, minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti.” (Matt.28).

Tähän sisältyy myöskin:

”Sentähden minä sanoin teille, että te kuolette synteihinne; sillä ellette usko minua siksi, joka minä olen, niin te kuolette synteihinne.” (Joh.8).

Tuomas on kautta kirkkohistorian leimattu epäuskon apostoliksi ja herättänyt ansaitsematonta sormella osoittelua, etenkin itseään parempina pitävien (epäilevien) uskovaisten taholta. Mutta kun luemme lainaustamme eteenpäin, saamme tietää melkoisesta muutoksesta kahdeksan päivän kuluttua! Riittäneekö näille epäilijöille edes pidempi ajanjakso paremman näkemyksen saamiseksi? Saamme nähdä muutoksen Tuomaksessa ja kuulemme kautta ikuisuuksien kaikuvan tunnustuksen:

"Minun Herrani ja minun Jumalani!"

Kuinka usein on tämä huudahdus kaikunut yhtä aitona meidän suustamme?

”Sitten hän sanoi Tuomaalle: ’Ojenna sormesi tänne ja katso minun käsiäni, ja ojenna kätesi ja pistä se minun kylkeeni, äläkä ole epäuskoinen, vaan uskovainen.’ Tuomas vastasi ja sanoi hänelle: ’Minun Herrani ja minun Jumalani!’ Jeesus sanoi hänelle: ’Sentähden, että minut näit, sinä uskot. Autuaat ne, jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat!’” (Joh.20).