Katso, Jumalan Karitsa! 1

"Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni päällenne ja oppikaa minusta, sillä minä olen hiljainen ja nöyrä sydämeltä; niin te löydätte levon sielullenne. Sillä minun ikeeni on sovelias, ja minun kuormani on keveä.” (Matt.11).

Herramme ei aina ole aivan niin lähellä kuin mitä voisimme kuvitella kaikkien puheiden johdosta! Kuinka usein ovatkaan näiden puheiden pitäjät niin lähellä edessämme, että emme matkaakaan tarpeeksi pitkälle kohdataksemme todella Herran ja sen, mitä Hänellä on meille annettavana! Siksi väsymyksemme ja raskas olomme eivät häivykään kaikista lupauksista huolimatta?

Me olemme saaneet kuulla kaikenlaista hyvää mitä erilaisimmilta julistajilta, uskoen pääosiltaan kaiken heidän julkituomansa, mutta kuinka usein on käynyt niin, ettei Johannes Kastajan esikuva olekaan toteutunut kristillisessä vaelluksessamme! Me olemme kulkeneet hengellisesti jonkin matkaa eteenpäin kuulemiemme hyvien uutisten johdosta, mutta jos taakkamme eivät olekaan helpottaneet, herää oikeutettu kysymys siitä, olemmeko matkanneet aivan Herraamme asti, Hänen luoksensa? Olemmeko siinä määrin julistajan karisman lumoissa, että hän on sitonut meidät jonkinasteiseen välitilaan? Me olemme innolla ja hartaudella ottaneet vastaan kuulemamme julistuksen, mutta emme ole saavuttaneet sen valaisemaa päämäärää?

Jostakin syystä Raamatun lehdiltä on aina aivan erikoisella tavalla ponnahtanut esiin Johannes Kastajan esikuva, etenkin hänen sanansa ja todistuksensa:

”Ei ihminen voi ottaa mitään, ellei hänelle anneta taivaasta. Te olette itse minun todistajani, että minä sanoin: en minä ole Kristus, vaan minä olen hänen edellänsä lähetetty. Jolla on morsian, se on ylkä; mutta yljän ystävä, joka seisoo ja kuuntelee häntä, iloitsee suuresti yljän äänestä. Tämä minun iloni on nyt tullut täydelliseksi. Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä.” (Joh.3).

Miten hän aivan käytännön elämässä toteutti tämän omilla asenteillaan ja teoillaan?:

”Seuraavana päivänä Johannes taas seisoi siellä ja kaksi hänen opetuslapsistansa. Ja kiinnittäen katseensa Jeesukseen, joka siellä käveli, hän sanoi: ’Katso, Jumalan Karitsa!’ Ja ne kaksi opetuslasta kuulivat hänen näin puhuvan ja seurasivat Jeesusta.” (Joh.1).

Kunpa mekin, jokainen meistä, niin rivikansalaiset kuin julistajatkin, voisimme omaksua saman asenteen, voidaksemme kokea aivan uudenlaisen herätyksen ja muutoksen seurakunnan elämässä! Kunpa eivät kätemme heiluisi sinne tänne, vaan Johannes Kastajan tavoin osoittaisimme niin kädellämme kuin katseellammekin Häneen, joka on elämämme tärkein tekijä, lihaksi tullut Jumala, joka uhrasi itsensä meidän tähtemme! Me olemme vain jumalallisen todellisuuden välittäjiä, astioita, joita ei ole tarkoitettu merkille pantaviksi, vaan niiden sisältö, joka ansiottomasti on meihin uskottu. Me emme halua kenenkään pysähtyvän tai tarttuvan meihin ja seuraamme, vaan viestimme, totinen Jumalan Sana kuuluu: ”Älä katso minuun, katso Jumalan Karitsaan!” Mitä tästä seuraa? Me emme olekaan enää huomion keskipisteenä, vaan tietyissä vaiheissa saamme kokea yksinäisyyttä ja jopa hylkäämisenkin tunnetta!

”Ja he tulivat Johanneksen luo ja sanoivat hänelle: ’Rabbi, se, joka oli sinun kanssasi Jordanin tuolla puolella ja josta sinä olet todistanut, katso, hän kastaa, ja kaikki menevät hänen tykönsä.’ Johannes vastasi ja sanoi: ’Ei ihminen voi ottaa mitään, ellei hänelle anneta taivaasta. Te olette itse minun todistajani, että minä sanoin: en minä ole Kristus, vaan minä olen hänen edellänsä lähetetty.’” (Joh.3).

Kuinka monenlaisen tiedon kanssa onkaan meitäkin lähestytty ja olemme huolestuneet omasta osuudestamme, aivan turhaan ja perusteetta! Näinhän tuleekin olla! Mitä kaikkea olemmekaan valmiit ottamaan voidaksemme tavalla tai toisella tulla huomioiduksi, mutta kaikki ihmisten antama muuttuu jossakin vaiheessa jopa suoranaiseksi esteeksi Jumalan Valtakunnan työlle, kiroukseksikin!

Millainen esikuva meillä onkaan itsensä kieltäneessä Johannes Kastajassa! Kunpa sydämeemme voitaisiin Ylhäältä laittaa sama asenne, voidaksemme antaa saman todistuksen!:

”Ei ihminen voi ottaa mitään, ellei hänelle anneta taivaasta. Te olette itse minun todistajani, että minä sanoin: en minä ole Kristus, vaan minä olen hänen edellänsä lähetetty.”

Mekin olemme vain edellä kulkijoita, edeltä lähetettyjä!

”Kristus teissä, kirkkauden toivo. Ja häntä me julistamme, neuvoen jokaista ihmistä ja opettaen jokaista ihmistä kaikella viisaudella…” (Kol.1).

Kristus meissä! Millainen salaisuus! Silti osoitamme kädellämme muualle, kaikella viisaudella: ”Katso, Jumalan Karitsa!”