Jumalan kämmenellä

”Minä sanon Jumalalle, kalliolleni: ’Miksi olet minut unhottanut? Miksi minun täytyy käydä murhepuvussa, vihollisen ahdistamana?’ Minun luitani jäytää, kun viholliseni minua häpäisevät, sanoen minulle kaiken päivää: ’Missä on sinun Jumalasi?’ Miksi murehdit, minun sieluni, ja miksi olet minussa niin levoton? Odota Jumalaa. Sillä vielä minä saan kiittää häntä, minun kasvojeni apua, minun Jumalaani.” (Ps.42).

On suuri ero siinä, kuljemmeko mustissa, murhepuvussa itse aiheutettujen murheiden johdosta, vai ulkopuoleltamme tulevien tekijöiden johdosta! On itsestään selvää, että sielumme, koko olemuksemme, on murheellinen vallitsevan, yleisen tilanteen johdosta. On tuskin koskaan aikaisemmin pyritty nyt havaittavalla tavalla kieltämään Herramme olemassaolo. Samalla omalla tavallaan pyritään tekemään itsemmekin olemassaolo kyseenalaiseksi, koska olemme osa sitä Valtakuntaa ja Herruutta, jota edustamme.

Nykyajan ihminen, ennen kaikkea ”sivistyksen” johdosta, antaa ymmärtää uskovansa vain näkyväiseen ja todistettavissa olevaan. En oikein ymmärrä tätä ”sivistystä”, joka aivan vyöryn tavoin ylistää ja korostaa kaikkea itämaista viisautta ja ”sivistystä”, joka vieläkin enemmän perustuu näkymättömään ja tieteellistä todistetta vailla olevaan!

Rehellinen tiede todistaa vielä tänäkin päivänä siitä, kuinka paljon itse asiassa on sellaista, mitä ei voida tieteellisesti todistaa, ja esim. valtameristä on tutkittu vain hitunen, niin että samalla tavalla ihmiselle on tuntematonta ja arvoitusta suurin osa siitä ympäristöstä, jossa elämme:

”Ja hän on tehnyt koko ihmissuvun yhdestä ainoasta asumaan kaikkea maanpiiriä ja on säätänyt heille määrätyt ajat ja heidän asumisensa rajat, että he etsisivät Jumalaa, jos ehkä voisivat hapuilemalla hänet löytää - hänet, joka kuitenkaan ei ole kaukana yhdestäkään meistä; sillä hänessä me elämme ja liikumme ja olemme, niinkuin myös muutamat teidän runoilijoistanne ovat sanoneet: 'Sillä me olemme myös hänen sukuansa'. Koska me siis olemme Jumalan sukua, emme saa luulla, että jumaluus on samankaltainen kuin kulta tai hopea tai kivi, sellainen kuin inhimillisen taiteen ja ajatuksen kuvailema. Noita tietämättömyyden aikoja Jumala on kärsinyt, mutta nyt hän tekee tiettäväksi, että kaikkien ihmisten kaikkialla on tehtävä parannus.” (Apt.17).

Rehellisyyden nimessä juuri tiede on hapuilua!

Miksi kaikki näkemämme kehitys? Kuka on siihen syyllinen, kenen tulisi tämän johdosta kulkea suruasussa? Kuka on saanut koko maailman epäilemään Tulevan Maailman ja sen Hallitsijan olemassaoloa, seisten kuitenkin Suurella Kämmenellä?

”Ja silloin monet lankeavat pois, ja he antavat toisensa alttiiksi ja vihaavat toinen toistaan. Ja monta väärää profeettaa nousee, ja he eksyttävät monta. Ja sentähden, että laittomuus pääsee valtaan, kylmenee useimpien rakkaus. Mutta joka vahvana pysyy loppuun asti, se pelastuu.” (Matt.24).

Olemme jatkuvasti lainanneet sanankohtaa, jossa todetaan maailman olevan pahan vallassa. Laittomuus on siis tekijä, joka on ollut tietyissä rajoissa, minne se on kuulunutkin, mutta nyt se on tunkeutunut sinnekin, missä tulisi hallita vain jumalallisen harmonian. Eivätkö juuri kaikenlaiset väärät ”profeetat” ole aikaansaaneet vallitsevan tilanteen, etenkin kun itse kukin meistä on aikanaan ja ehkä vieläkin vähätellyt näiden merkitystä. On siis syytä asialliseenkin murheeseen!

”…nyt iloitsen, en siitä, että tulitte murheellisiksi, vaan siitä, että murheenne oli teille parannukseksi; sillä te tulitte murheellisiksi Jumalan mielen mukaan, ettei teillä olisi mitään vahinkoa meistä. Sillä Jumalan mielen mukainen murhe saa aikaan parannuksen, joka koituu pelastukseksi ja jota ei kukaan kadu; mutta maailman murhe tuottaa kuoleman.” (2.Kor.7).