Vahvistukoon sydämemme!

”Niin olkaa kärsivällisiä, veljet, Herran tulemukseen asti. Katso, peltomies odottaa maan kallista hedelmää, kärsivällisesti sitä vartoen, kunnes saa syksyisen sateen ja keväisen. Olkaa tekin kärsivällisiä, vahvistakaa sydämenne, sillä Herran tulemus on lähellä.” (Jaak.4).

Miten me voimme vahvistaa sydämemme tällaisessa ajassa? Vain kiinnittämällä katseemme ja huomiomme oikeisiin asioihin! Me voimme olla hyvin laajasti ajan hermolla uutisia seuraamalla, mutta eikö olekin totta se, että päivittäiset uutiset aikaansaavat vain levotonta tunnetta ja oloa? Tämä kaikki tulee jopa uniimmekin, niin ettei meillä ole oikeastaan ollenkaan rauhallista ja levollista olotilaa.

Unissani toistuu jatkuvasti eräänlainen teema. Rakennamme viimeinkin pienenä joukkona itsellemme mieluista asuintilaa aivan järven rannalle, mutta koko on aivan kohtuuton tarpeeseemme nähden. Kaikessa on hyvin lohdullinen leima yhteisten ponnistelujen johdosta. Mutta ristiriidan tekee se, että tarkoitukseemme sisältyy Herrankin asia, Hänen palvelemisensa ja Hänelle tilan valmistaminen. Kyllä rakennuksessamme on tilaa jumalanpalveluksellekin, mutta tältä osin alkavat mitä suurimmat ristiriidat, ja uneni loppuu lähes aina siihen, kuinka erimielisyydet estävät rakentamisen jatkumisen juuri tärkeimmältä osaltaan. Oma tila on osoittautunut tärkeimmäksi ja ilahduttavimmaksi, mutta miksi Herran asia aina tuntuu tallautuvan jalkoihin?

Kysyn aivan päivittäin, miksi Herra ei suuremmassa määrin puutu tilanteeseen ja miksi aidot jumalanlapset ovat niin hajallaan eivätkä anna kuulua itsestään? Ovatko aivan liian suuret susilaumat säikyttäneet arat lampaat siinä määrin, että lähes kaikki ovat vavisten kätkeytyneet mitä erilaisimpiin pensaikkoihin? Heitä on olemassa, he ovat jossakin, sen kertovat itselleni uskomattomat blogini lukijamäärät. Ehkä näin onkin paras, ainakin jonkin aikaa vielä, mutta jokin sisimmässäni huutaa Hyvän Paimenen puoleen, joka kokoaa laumaansa rakkaalla Äänellä kutsuen. Selviämmekö näin suuressa yksinäisyydessä kaiken pelottavan kehityksen keskellä?

Tärkeintä on varmaankin sisimmässä vallitseva ja sieltä kohoava hätähuuto, ei ihmisen, vaan Hyvän Paimenen puoleen! Kärsivällisyytemme joutuu kuitenkin uskomattomalle koetukselle. Itse en varmaankaan ole ollenkaan niin vahva, mitä kirjoituksistani voisi päätellä. Kirjoitan vain siitä, mikä ikään kuin sanellaan minulle sihteerin olemuksessa, ja iltapäivällä en useinkaan edes itse muista mitä olen kirjoittanut! Lohduttakoon ja vahvistakoon sydäntämme seuraava sanankohta:

”Kyyneleeni ovat minun ruokani päivin ja öin, kun minulle joka päivä sanotaan: ’Missä on sinun Jumalasi?’ Näitä minä muistelen ja vuodatan sydämeni: minä kuljin väentungoksessa, astuin sen kanssa Jumalan huoneeseen riemun ja kiitoksen raikuessa juhlivasta joukosta. Miksi murehdit, minun sieluni, ja olet minussa niin levoton? Odota Jumalaa. Sillä vielä minä saan häntä kiittää hänen kasvojensa avusta. Minun Jumalani, minun sieluni on murheellinen minussa, sentähden minä muistan sinua Jordanin maalla, Hermonin kukkuloilla ja Misarin vuorella. Sinun koskiesi pauhussa syvyys syvyydelle huutaa, kaikki sinun kuohusi ja aaltosi käyvät minun ylitseni.” (Ps.42)