Uskon kautta me ymmärrämme…

Selvä syksyn tunnelma on vallinnut jo parin päivän ajan. Lämpimien päivien aikana, auringon paistaessa, istui melkoinen joukko talomme väkeä tuntikausia pihakeinussa ja puutarhatuoleissa. Tämä ilo näyttää nyt olevan ohitse useamman kuukauden ajaksi.

Olen aina korostanut sitä, että olen kesän lapsi. Pitkä kylmä kausi ei kuulu ihastukseni kohteisiin, mutta tuleeko tällaiseen asiaan kiinnittää kovin suurta huomiota? Hengellisessä elämässä sen ei tulisi muuttaa mitään, ei todellakaan mitään!

En voi olla jonkin verran häpeämättä tunne-elämäni heilahduksia, sillä kylmyys selvästikin on vaikuttanut elämääni suorastaan masentavalla tavalla. Tiedän kaiken tämän kuuluvan inhimilliseen mieleen, joka etsii lohtua ja päivittäistä voimaa jostakin hyväksi näkemästään. Voin olla jossakin määrin vihainen itselleni, mutta jokin sisimmässäni sanoo paljon voimakkaammalla äänellä, että Herrani ymmärtää kaiken tämän, eikä ole vihainen, vaan seuraa mieleni vaihteluja rakkaudellisella katseellaan.

Jos syksyinen ja kylmänpuoleinen ilma ei ilahduta, eikä oikeastaan mistään kantaudu korviini iloisia ja lämmittäviä uutisia, on elämän jatkuttava kaikesta huolimatta Herraan uskovalle arvollisella tavalla. On suorastaan vältettävä antamasta ajatustensa kiinnittyä liian pitkäksi aikaa synkkiin ajatuksiin, ja keskityttävä elämää tuottaviin, positiivisiin asioihin, joita niitäkin on riittävästi tarjolla, kunhan vain riittää halua kohdistaa hengellisen katseensa Valon Maahan.

Olen jo pidemmän aikaa joutunut kokemaan aivan erikoislaatuista, sanoisinko kasvatusta, joka ei itseäni miellytä, mutta minkä pakostakin koen todella välttämättömäksi ja tarpeelliseksi kaiken ympärilläni vallitsevan johdosta. Tunne-elämä on osa ihmistä, hänen luontaisinta olemustaan, mutta sillä on vain rajattu arvonsa ja merkityksensä, etenkin uskovaisen elämässä. Uskovainen ei voi kasvaa ja menestyä liiallisessa tunnekuohussa ja tunteilussa. Tätä minulle korostetaan aivan erityisellä tavalla Ylhäältä, jopa mielestäni aivan satuttavalla tavalla. Aivan omanlaisensa kuritus on siivilöinyt ja järjestellyt päivittäistä elämääni ja olemustani aivan itseni kiusaantumiseen asti.

”Ajatelkaa häntä, joka syntisiltä on saanut kärsiä sellaista vastustusta itseänsä kohtaan, ettette väsyisi ja menettäisi toivoanne. Ette vielä ole verille asti tehneet vastarintaa, taistellessanne syntiä vastaan, ja te olette unhottaneet kehoituksen, joka puhuu teille niinkuin lapsille: ’Poikani, älä pidä halpana Herran kuritusta, äläkä menetä toivoasi, kun hän sinua nuhtelee; sillä jota Herra rakastaa, sitä hän kurittaa; ja hän ruoskii jokaista lasta, jonka hän ottaa huomaansa’. Kuritukseksenne te kärsitte; Jumala kohtelee teitä niinkuin lapsia. Sillä mikä on se lapsi, jota isä ei kurita?” (Hebr.12).

Herramme ei erityisemmin kysele meiltä, miltä meistä tuntuu, sillä Hän tietää kaiken meistä. Me omasta puolestamme olemme luonnostamme antaneet tunteille ja tunne-elämällemme aivan liian suuren vallan ja merkityksen. Meitä selvästikin kasvatetaan ja kuritetaan jumalallisella Rakkaudella ja huolenpidolla, mistä selvin pakenemiskeino on heittäytyä tunteiden varaan, vastoin kaikkea terveellistä hengellistä ymmärrystä! Me väsymme ja menetämme toivomme, jos antaudumme liiaksi tunteiden varaan!

Usko ei ole tunteita, eikä tunteisiin sidottu.

”Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy. Sillä sen kautta saivat vanhat todistuksen. Uskon kautta me ymmärrämme…” (Hebr.11)

Kuinka ristiriidassa ovatkaan tunteemme tämän kanssa! Tunteet kuuluvat rajallisina päivittäiseen elämäämme, mutta niiden perusteella emme ymmärrä sitä, mitä usko on meille kykenevä antamaan!