Kyyneleemme eivät ole salassa!

”Valvokaa sentähden ja muistakaa, että minä olen kolme vuotta lakkaamatta yötä ja päivää kyynelin neuvonut teitä itsekutakin. Ja nyt minä uskon teidät Jumalan ja hänen armonsa sanan haltuun, hänen, joka on voimallinen rakentamaan teitä ja antamaan teille perintöosan kaikkien pyhitettyjen joukossa.” (Apt.20).

Paavali-veljemme puhuu kyynelistä. Miksi näin suuren uskonmäärän omaava henkilö ei vain riemuitse ja korosta ylistyskokousten merkitystä? Eikö kaikki suru tulekin syrjäyttää voimallisella itsehillinnällä ja suremiselta kieltäytymisellä? Emmekö me jokainen ainakin jossakin määrin masennu Paavalin puheista, jotka eivät ole selvässä linjassa nykyisen ajattelun kanssa? Miten tällainen uskonsankari saattaa kirjoittaa luettavaksemme?:

”Minä sanon totuuden Kristuksessa, en valhettele - sen todistaa minulle omatuntoni Pyhässä Hengessä - että minulla on suuri murhe ja ainainen kipu sydämessäni.” (Room.9).

Tällaisessa määrin hän ajatteli pelastumattomia kansalaisiaan! Rohkenenko edes esittää kysymystä siitä, miten on meidän suhteemme tässä ajassa, jossa ihminen kaikenlaisten kipujensa keskellä etsii tyydyttävää ratkaisua elämänsä ongelmiin? Toiset käskevät unohtamaan kaiken menneen ja pahan ja siten aloittamaan puhtaalta pöydältä nauraen ja iloiten! Toiset taas innostavat iloitsemaan ja ylistämään, vaikka ”sydän märkänis”. Mikä on Paavalin ratkaisu tilanteeseemme?:

”Ja nyt minä uskon teidät Jumalan ja hänen armonsa sanan haltuun, hänen, joka on voimallinen rakentamaan teitä ja antamaan teille perintöosan kaikkien pyhitettyjen joukossa.”

Taidan kuulua siihen joukkoon, joka on korviaan myöten täynnä mitä erilaisimpia ihmisten esittämiä ratkaisuja ja neuvoja, jotka eivät ole toimineet heidän omalla kohdallaan sen paremmin kuin muidenkaan kohdalla! Totuudeksi taitaa jäädä se tosiasia, että meidän on itkettävä monet itkut elämämme aikana, tahdomme sitä tai emme! Mitä hävettävää itkussa voisi olla, jos emme itke itsesäälistä! Joskus on siinäkin tapauksessa aivan oikeutettua todeta, että meitä on loppujen lopuksi kohdeltu aikamoisella vääryydellä ja voimme asiasta irti päästäksemme todeta vaikka aivan ääneen: ”Voi minua raukkaa, kun olen niin surullinen!”

Monenlainen murhe ja itku vaikuttavat meidän iankaikkiseksi parhaaksemme. Ne osoittavat, että emme kaikesta huolimatta ole sittenkään itsemme varassa, vaan jo tässä ajassa näkymätön liina käväisee kasvoillamme kerätäkseen itseensä kyyneleitämme, jotka tallennetaan meille näkymättömään maljaan!

”…ja heillä oli kultaiset maljat täynnä suitsutuksia, jotka ovat pyhien rukoukset…” (Ilm.5).

Jokin sisimmässäni vakuuttaa, että vain kyynelvirtamme saa rukouksemme liitämään noihin maljoihin! Vielä on varmaankin moni kyynel virtaava ennen todellista autuuttamme, mutta iloitkaamme jo nyt Hänestä, jonka Olemuksen lainauksemme niin selvästi tuovat julki:

”Ja hän hävittää tällä vuorella verhon, joka verhoaa kaikki kansat, ja peiton, joka peittää kaikki kansakunnat. Hän hävittää kuoleman ainiaaksi, ja Herra, Herra pyyhkii kyyneleet kaikkien kasvoilta ja ottaa pois kansansa häväistyksen kaikesta maasta. Sillä Herra on puhunut. Ja sinä päivänä sanotaan: ’Katso, tämä on meidän Jumalamme, jota me odotimme meitä pelastamaan; tämä on Herra, jota me odotimme: iloitkaamme ja riemuitkaamme pelastuksesta, jonka hän toi.’” (Jes.25).

Yksikään aito kyyneleemme ja murheemme ja parkumme ei jää huomioimatta Häneltä, johon olemme panneet koko toivomme! Nyt on tämä aika, paras on vielä edessämme!

”Katso, Jumalan maja ihmisten keskellä! Ja hän on asuva heidän keskellänsä, ja he ovat hänen kansansa, ja Jumala itse on oleva heidän kanssaan, heidän Jumalansa; ja hän on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä, eikä kuolemaa ole enää oleva, eikä murhetta eikä parkua eikä kipua ole enää oleva, sillä kaikki entinen on mennyt.’ Ja valtaistuimella istuva sanoi: "Katso, uudeksi minä teen kaikki.” (Ilm.21).