…eikö meidänkin pitäisi armahtaa? Osa 4

”Sentähden, kaikki, mitä te tahdotte ihmisten teille tekevän, tehkää myös te samoin heille; sillä tämä on laki ja profeetat. Menkää ahtaasta portista sisälle. Sillä se portti on avara ja tie lavea, joka vie kadotukseen, ja monta on, jotka siitä sisälle menevät; mutta se portti on ahdas ja tie kaita, joka vie elämään, ja harvat ovat ne, jotka sen löytävät. Kavahtakaa vääriä profeettoja, jotka tulevat teidän luoksenne lammasten vaatteissa, mutta sisältä ovat raatelevaisia susia. Heidän hedelmistään te tunnette heidät.” (Matt.7).

”Ja Mooses puhui näin israelilaisille; mutta he eivät kuulleet Moosesta tuskaantumisensa ja raskaan orjuutensa tähden.” (2.Moos.6).

Mooses julisti kansalle vapautuksen sanoman aivan Herran käskyn mukaisesti. Hän ei puhunut mitään omiansa eikä antanut mitään omia lupauksia. Kansalle oli kuitenkin todella vaikeata suhtautua oikealla tavalla kuulemaansa, koska se odotti kaiken tapahtuvan hetkessä, aivan kuten aikanaan Herramme maanpäällisen vaelluksen aikana.

Me elämme omalla tavallaan aivan vastaavanlaisessa tilanteessa. Mistä voimme niin päätellä? Eikö meidän aikamme ihmisistä voida sanoa aivan samoin kuin tuon ajan Israelin ihmisistä? Kaikesta ulkonaisesta ja henkisestäkin runsaudesta huolimatta ei ihminen oikeastaan ole koskaan aikaisemmin ollut niin järjettömällä ja murheellisella tavalla tyytymätön olosuhteisiinsa! Me länsimaissa olemme pääsääntöisesti aivan kuin miljonäärejä kehitysmaiden ihmisiin verrattuna, mutta jossakin mielessä aivan onnettomia ja surkeita, ajatellen vain sitä mitä meillä ei ole, mutta unohtaen oikeastaan kaiken hyvän, mitä meillä on!

On siis aivan käsittämätöntä nyt kohtaamamme tuskaantuminen ja ihmisten kokema ”orjuus”!

Minulla on aina ollut kiintymys äänikirjoihin, ja olenkin nyt kuunnellut kymmeniä sotakuvauksia viime sotien ajalta. Oikeastaan jokainen minuutti ja luettu rivi on kuuluttanut melko äänekkäästi sisimmässäni, että mitään tästä en henkilökohtaisesti halua kokea! Käsitämme tuskin ollenkaan sitä armoa, joka on sallinut meidän elää maassamme noin seitsemänkymmenen vuodan ajan rauhassa ja turvallisuudessa, joka hakee vertojaan ajatellen kansojen historiaa ja vaiheita! Pienimmätkin vastoinkäymiset näyttävät saavan meidät käpertymään omaan itseemme ja suhtautumaan vihamielisesti ja kateudella ihmisiin, jotka rohkenevat kertoa kärsivällisyydellä ja ymmärryksellä kokemistaan sairauksista tai onnettomuuksista.

Kuinka armollinen Jumala onkaan ollut meitä kohtaan vuosikymmenien ajan, meidän tuskaillessamme aivan pienistäkin vastoinkäymisistä! Olemmeko koskaan tulleet ajatelleeksi, mitä kaikkea meille voisikaan, tai olisi voinut tapahtua?

Mieleeni tulee erikoinen uneni, jossa riipuin kuin syvän kaivon aukon lähellä näkymättömän ohuen rihman varassa, pyörien hitaasti ympäri. Aina hetken välein putosi joku ihminen ohitseni, tönäisten minua. Armoa, armoa, on jokainen päivämme, hetkemme, silmänräpäyksemmekin! Suhtautukaamme siis kärsivällisyydellä ja kiitollisuudella kuulemaamme Jumalan Sanaan, etenkin silloin, kun se erikoisella tavalla koskettaa meitä tässä vieläkin voimassa olevassa armon ajassa!