”Kun sinun päiväsi ovat päättyneet ja sinä
lepäät isiesi tykönä, korotan minä sinun seuraajaksesi jälkeläisesi, joka
lähtee sinun ruumiistasi; ja minä vahvistan hänen kuninkuutensa. Hän on
rakentava huoneen minun nimelleni, ja minä vahvistan hänen valtaistuimensa
ikuisiksi ajoiksi. Minä olen oleva hänen isänsä ja hän minun poikani, niin
että, jos hän tekee väärin, minä rankaisen häntä ihmisvitsalla ja niinkuin
ihmislapsia lyödään; mutta minun armoni ei poistu hänestä, niinkuin minä
poistin sen Saulista, jonka minä poistin sinun tieltäsi. Ja sinun sukusi ja
kuninkuutesi pysyvät sinun edessäsi iäti, ja sinun valtaistuimesi on oleva iäti
vahva.’ Aivan näillä sanoilla ja tämän näyn mukaan Naatan puhui Daavidille.”
(2.Sam.7).
”Ainoa,
mihin kerran voin luottaa, on Jumalan armo, rajaton armo!”, sanotaan eräässä
ruotsinkielisessä laulussa. Ajatusta ei sellaisenaan löydy Jumalan Sanasta, ja
kuullessani edellä alleviivatut sanat toissapäivänä äänikirjasta, Raamatusta,
hätkähdin aivan erikoisella tavalla. Haluan saada Sinut ja meidät kaikki
todella ajattelemaan aihetta. Me olemme ajan kuluessa tottuneet käyttämään
käsitteitä ja kauniita ajatuksia aivan liian suuressa vapaudessa. Jumala
selvästi armahtaa ketä armahtaa, mutta tämä ajatus on hukutettu eräänlaiseen
ihmissääliin, armahtavaisuuteen ja rakkaudellisuuteen, jolle ei sittenkään
taida olla vastinetta Jumalan Sanassa! Luemme mielellämme rakkauden ylistyksen
ja yhdistämme siihen kaikki lempeimmät ajatuksemme ”peittääksemme kaiken
inhimillisen heikkouden”, ohittamalla suurella kiireellä:
”Ja vaikka minä jakelisin kaiken
omaisuuteni köyhäin ravinnoksi, ja vaikka antaisin ruumiini poltettavaksi,
mutta minulla ei olisi rakkautta, ei se minua mitään hyödyttäisi.”
Minä voin
siis uhrata kaiken arvokkaimmaksi näkemäni, ilman jumalallista perustelua, sen
hyödyttämättä minua millään tavoin! Muutamat sanat saavat meidät
automaattisesti palaamaan Sauliin, joka hengellisessä innoituksessaan ja
innostuksessaan toteaa:
”Amalekilaisilta ne on tuotu; sillä kansa
säästi parhaat lampaat ja raavaat uhrataksensa ne Herralle, sinun Jumalallesi;
mutta muut me olemme vihkineet tuhon omiksi…” (1.Sam.15).
Saul
panee kaiken kansan tilille, vaikka todellisuus Jumalan silmissä kuitenkin
kuuluu:
”Miksi et kuullut Herran ääntä, vaan
syöksyit saaliin kimppuun ja teit sitä, mikä on pahaa Herran silmissä?”
Kuinka
suuri merkitys elämässämme onkaan Herran äänen kuulemisella, Hänen tahtonsa
muuttamattomana toteuttamisessa! Me saatamme kokea kaiken tekemämme keskellä
uskonnollista hurmiota ja ”suorastaan rajattomia siunauksia”, niin kuin monesti
olen joutunut kuulemaan. Saul uskonnollisessa innoituksessaan laati itselleen
muistomerkin Karmeliin, mutta karmaisevin muistomerkki hänestä on kirjoitettuna
sanoihin:
”…mutta minun armoni ei poistu hänestä,
niinkuin minä poistin sen Saulista, jonka minä poistin sinun tieltäsi.”
Tässä
viimeisessä ajassa on ajattelumme laajennuttava viimeinkin näkemään
jumalallinen kokonaisuus:
”Kuka on Herran Henkeä ohjannut, ollut
hänen neuvonantajansa ja opettajansa? Kenen kanssa hän on neuvotellut, joka
olisi hänelle ymmärrystä antanut ja opettanut oikean polun, opettanut hänelle
tiedon ja osoittanut hänelle ymmärryksen tien? Katso, kansakunnat ovat kuin
pisara vesisangon uurteessa, ovat kuin tomuhiukkanen vaa'assa. Katso,
merensaaret hän nostaa kuin hiekkajyvän. Ei Libanon riittäisi polttopuiksi
eikä sen riista polttouhriksi. Kaikki
kansakunnat ovat niinkuin ei mitään hänen edessään, ne ovat hänelle kuin
olematon ja tyhjä.” (Jes.40).
Herramme
sovituskuolema riittää kaikille, mutta missä on rajaton armo, jos me tallaamme
sen jalkoihimme?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti