”Minun armossani on sinulle kyllin!”

”Niin hän siis on armollinen, kenelle tahtoo, ja paaduttaa, kenen tahtoo.  Sinä kaiketi sanot minulle: "Miksi hän sitten vielä soimaa? Sillä kuka voi vastustaa hänen tahtoansa?’ Niinpä niin, oi ihminen, mutta mikä sinä olet riitelemään Jumalaa vastaan? Ei kaiketi tehty sano tekijälleen: ’Miksi minusta tällaisen teit?’ Vai eikö savenvalajalla ole valta tehdä samasta savensa seoksesta toinen astia jaloa, toinen halpaa käyttöä varten?” (Room.9).

Me uskovaisina emme varmaankaan mielestämme riitele missään suhteessa Jumalamme kanssa, vai miten on? Raamattu selvästi kehottaa meitä tyytymään siihen, mitä meille Ylhäältä suodaan, mutta inhimilliselle olennolle se ei todellakaan ole mikään helppo asia!

Itse heräsin jälleen kerran tänä aamuna melko ristiriitaisissa tunnelmissa. En kerta kaikkiaan voinut tuntea mitään erikoista iloa ja tyytyväisyyttä, vaikka eilen oli todella mukava päivä yhdessä uskovaisten kanssa luonnon keskellä. Huokaisin jälleen kerran, en mitenkään hyvän olon vallassa: ”Auta Herra, jälleen tänään!”

Rehellisyyden nimessä täytyy sanoa, ettei oikeastaan mikään vastaa niitä odotuksia, joita viimeisimmät vuosikymmenet sisimmässä herättivät. Saan olla kiitollinen hyvästä asunnosta, siitäkin terveydestä mikä on jäljellä, jokapäiväisestä, oikeastaan runsaasta ja hyvälaatuisesta ruuasta. Mutta kaikesta huolimatta jokin sisimmässä mäkertää, vastoin parempaa hengellistä tietoa. Suurin osa olemustani on kiitollinen Jumalalleni kaikesta hengellisestä rikkaudesta, mutta osa viittaa jatkuvasti, vastoin tahtoanikin, Paavalin sanoihin:

”Mutta tiedä se, että viimeisinä päivinä on tuleva vaikeita aikoja. Sillä ihmiset ovat silloin itserakkaita, rahanahneita, kerskailijoita, ylpeitä, herjaajia, vanhemmilleen tottelemattomia, kiittämättömiä, epähurskaita, rakkaudettomia, epäsopuisia, panettelijoita, hillittömiä, raakoja, hyvän vihamiehiä…” (2.Tim.1)

Minä siis tiedän eläväni viimeisissä päivissä, ja siitä johtuenko kaikki lainauksemme asiat tulevat aivan liian lähelle? Rehellisyyden nimissä oikeastaan mikään Jumalan asioiden ulkopuolella ei ole enää entisensä. Menneinä aikoina ei ympärilläni ollut hurrattavaksi asti hyviä läheisiä tai ystäviä. Nyt on oikeastaan enemmän hyvän päivän tuttuja kuin koskaan aikaisemmin, mutta jokin sisimmässä kuitenkin mäkertää, niin kuin kerrotaan sotiemme sankareiden tuntemuksista vihollisen linjoilla. En tiedä valitanko vai riitelenkö Jumalani kanssa, mutta oikeastaan kaikenlainen inhimillinen tuki ja turva on ikään kuin viety jonkinlaisen rajan taakse, mistä se kurkistelee, mutta pysyy kuitenkin piilossa. Valitan suojelusenkelini käytöstä, Hänen pitäessään sellaisen välimatkan ympärilläni! Hänellä on kuitenkin selvät ohjeet, joten on tyytyminen osaani!

Miksi kirjoitan tällaista? On varmaankin meille jokaiselle parasta olla mahdollisimman rehellinen ja myöntää tyytymättömyytemme ja valituksemme, koska maallisella alueella juuri mikään ei enää toteudu mieltymyksemme mukaisesti. Heräsin aamulla saman Paavalin tilitykseen:

”…ettei kukaan ajattelisi minusta enempää, kuin mitä näkee minun olevan tai mitä hän minusta kuulee. Ja etten niin erinomaisten ilmestysten tähden ylpeilisi, on minulle annettu lihaani pistin, saatanan enkeli, rusikoimaan minua, etten ylpeilisi. Tämän tähden olen kolmesti rukoillut Herraa, että se erkanisi minusta. Ja hän sanoi minulle: ’Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa’. Sentähden minä mieluimmin kerskaan heikkoudestani, että Kristuksen voima asettuisi minuun asumaan.” (2.Kor.12).

”Minun armossani on sinulle kyllin!” Kuinka suuri Jumalan armo onkaan tullut osaksemme, kun Hän sellaisella tavalla valmistelee meitä kohtaamiseensa!