…eikö meidänkin pitäisi armahtaa?

”Sentähden, kaikki, mitä te tahdotte ihmisten teille tekevän, tehkää myös te samoin heille; sillä tämä on laki ja profeetat. Menkää ahtaasta portista sisälle. Sillä se portti on avara ja tie lavea, joka vie kadotukseen, ja monta on, jotka siitä sisälle menevät; mutta se portti on ahdas ja tie kaita, joka vie elämään, ja harvat ovat ne, jotka sen löytävät. Kavahtakaa vääriä profeettoja, jotka tulevat teidän luoksenne lammasten vaatteissa, mutta sisältä ovat raatelevaisia susia. Heidän hedelmistään te tunnette heidät.” (Matt.7)

”…eikö sinunkin olisi pitänyt armahtaa kanssapalvelijaasi, niinkuin minäkin sinua armahdin?” (Matt.18).

Elämämme asenne toisiin ihmisiin ja armahtavaisuuteen kulkevat käsi kädessä! Koko lain ja profeettojen perussisältö perustuu lainomaisesta leimastaan huolimatta Herramme selviin sanoihin:

”Sentähden, kaikki, mitä te tahdotte ihmisten teille tekevän, tehkää myös te samoin heille; sillä tämä on laki ja profeetat.”

Mistä voimme edes jollakin tavoin päätellä, onko joku tapaamamme persoona mennyt sisälle ahtaasta portista ja vaeltaako hän kaidalla tiellä? Miten on itsemme suhteen? Noudatammeko elämämme perustaksi annettua asennetta sen suhteen, ettemme kohtele ketään lähimmäistämme vastoin kaikkea sitä, mitä itsellemme toivomme?

Vallalla on melko laajasti ja voimakkaasti käsitys, että jokaisessa ihmisessä on jotakin hyvää. Se pitää varmastikin paikkansa, mutta jos käsityksemme pakottaa meidät hengellisen elämän alueella hyväksymään melkein mitä vain, vedoten ihmisen vajavaisuuteen ja puutteellisuuteen, olemme selvästikin ristiriidassa itse Herramme kanssa:

”Näin jokainen hyvä puu tekee hyviä hedelmiä, mutta huono puu tekee pahoja hedelmiä. Ei saata hyvä puu kasvaa pahoja hedelmiä eikä huono puu kasvaa hyviä hedelmiä. Jokainen puu, joka ei tee hyvää hedelmää, hakataan pois ja heitetään tuleen. Niin te siis tunnette heidät heidän hedelmistään. Ei jokainen, joka sanoo minulle: 'Herra, Herra!', pääse taivasten valtakuntaan, vaan se, joka tekee minun taivaallisen Isäni tahdon.” (Matt.7).

Saul on jossakin määrin ristiriitaisin persoona Vanhassa Testamentissa. Hän rikkoi selvästi Jumalan tahtoa vastaan, mutta ei luopunut tietynlaisesta uskonnollisuudesta. Hän vainosi Jumalan seuraajakseen valitsemaa välikappaletta huokuen suoranaista murhanhimoa. Daavid kuitenkin, kaikesta huolimatta, koki omantunnon tuskia leikattuaan palasen hänen viitastaan. Tarkoittaako tämä sitä, että meidänkin on suvaittava oikeastaan mitä tahansa? Daavidin asenne kertoo meille ennen kaikkea siitä, että meidän tehtävämme on jättää kaikki tuomiovalta Jumalallemme, joka ajallaan saattaa jokaisen ihmisen vastuuseen teoistaan ja asenteistaankin.

Seiskäämme siis mielellämme hiukan taka-alalla, ehkä ajoittain sanattomanakin ihmisten edessä!

”Mutta publikaani seisoi taampana eikä edes tahtonut nostaa silmiään taivasta kohti, vaan löi rintaansa ja sanoi: 'Jumala, ole minulle syntiselle armollinen'.” (Luuk.18).