Uskon luottamus

”En minä enää puhu paljoa teidän kanssanne, sillä maailman ruhtinas tulee, ja minussa hänellä ei ole mitään.” (Joh.14).

Tutkiessamme Jumalan Sanaa meidän tulisi aina pitää mielessämme edelliset sanat. Mitä yhteistä todella voisikaan olla Jumalan ja epäjumalien välillä? On suoranaista jumalanpilkkaa kaikki se uskonnollisuus, joka perustuu vuosituhantiseen sovitteluun ja kompromissien tekemiseen, jotta mahdollisimman monet pakanat olisi saatu mukaan ns. ”kristilliseen toimintaan”. Mitä hyödyttää jokin toiminta ja uskonnon harjoitus, jolla ei kuitenkaan ole todellisuuspohjaa sen paremmin tässä ajassa kuin ei ikuisuudessakaan!

Olen joutunut menneiden vuosikymmenien aikana useampaankin kertaan toteamaan joillekin henkisesti murskatuille ihmisille, että on olemassa todellinenkin Jumala, jolla ei ole mitään tekemistä heidän tuskiensa kanssa!

”Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy. Sillä sen kautta saivat vanhat todistuksen. Uskon kautta me ymmärrämme, että maailma on rakennettu Jumalan sanalla, niin että se, mikä nähdään, ei ole syntynyt näkyväisestä.” (Hebr.11).

”Mutta ilman uskoa on mahdoton olla otollinen; sillä sen, joka Jumalan tykö tulee, täytyy uskoa, että Jumala on ja että hän palkitsee ne, jotka häntä etsivät. Uskon kautta rakensi Nooa, saatuaan ilmoituksen siitä, mikä ei vielä näkynyt, pyhässä pelossa arkin perhekuntansa pelastukseksi; ja uskonsa kautta hän tuomitsi maailman, ja hänestä tuli sen vanhurskauden perillinen, joka uskosta tulee.” (Hebr.11).

”Jos olemme panneet toivomme Kristukseen ainoastaan tämän elämän ajaksi, niin olemme kaikkia muita ihmisiä surkuteltavammat.” (1. Kor. 15).

Mikä on meidän hengellinen todellisuutemme? Me olemme olleet vaihtelevan ajan mukana seurakunnallisessa toiminnassa, kuka joitakin kuukausia, kuka vuosikymmeniä. Emme voi välttää sellaista kuvaa, että suuri osa toiminnasta on perustunut ihmisten ahdistusten ja pelkojen lievittämiseen tarkoin valituilla, useimmiten vain positiivissisältöisillä raamatunkohdilla. Hengelliset johtajat ovat saaneet ihmiset panemaan toivonsa Meidän Herraamme vain tämän elämän ongelmien ratkaisemiseksi, korostamalla aivan liiaksi hyväntekeväisyyttä ja diakoniaa, ilman että olisi totuudellisesti kerrottu ihmiselle hänen iankaikkisuuttaan koskeva puoli. Kaikki ihmissuhteet ja kirkolliset toimenpiteet eivät sinänsä ole vääriä, mutta ne ovat vain osa kristillistä elämää. Tärkeintä ihmiselle on yhä vielä se yksi asia, joka jo aikanaan korostaen tuotiin esiin eräälle kansalaisellemme: ”Yksi sinulta puuttuu, ja sen mukana kaikki, Jeesuksen Kristuksen sisäinen tuntemus!”

Ajan merkit suoranaisesti pauhaavat ylitsemme ja melkein saavat maan järisemään allamme. Nyt kehotetaan Jumalan kansaa valmistautumaan kaikkeen tulevaan. Meidän tulee todella tarkastaa, mihin olemme panneet toivomme. Vain uskon kautta voimme pitää kiinni siitä toivosta, johon meidät on kutsuttu. Erilaiset julistajat ja uskontoveritkin ovat omalta osaltaan pyrkineet suosittelemaan meille henkilöitä ja opetuksia, jotka ovat sitomassa meitä vääriin, ajallisiin tekijöihin. Meidän vastuumme itsestämme on suurempi kuin mitä koskaan aikaisemmin olemme tulleet ajatelleeksi. Veljet ja sisaret ovat tärkeitä, mutta kukin heistäkin vastaa viime kädessä vain itsestään. Jotta voisimme toteuttaa lähetystyön lähimmäistemme keskuudessa, on meidän omakohtainen suhteemme Herraan ratkaisevassa asemassa. Me voimme antaa vain sellaista, mitä meillä itsellämme on. Meidän omamme ei auta ketään, vaan meidän kohdallamme on oltava totta sama kuin Herrallammekin: Hän jakoi vain Isältä saamaansa!

”En minä enää puhu paljoa teidän kanssanne, sillä maailman ruhtinas tulee, ja minussa hänellä ei ole mitään.”

Suokoon Herramme, että tämä olisi totta myös meidän kohdallamme. Herra on puhunut kanssamme kaiken tarpeellisen, eikä meillä tule olla mitään yhteistä tämän maailman ruhtinaan kanssa. Me tarvitsemme aivan uuden luottamuksen Hyvään Paimeneemme, joka tässä ajassa haluaa puhua meille todellisen äänensä kautta, Pyhän Hengen kautta.