Missä on Herra?

”Totisesti, totisesti minä sanon teille: ei Mooses antanut teille sitä leipää taivaasta, vaan minun Isäni antaa teille taivaasta totisen leivän.”

Olen jo aikaisemmin kirjoittanut samasta aiheesta, mutta se nousi hyvin voimakkaana esiin herätessäni tänä aamuna. Uskomattoman suurella määrällä hengellisiä ajatuksiamme ja näkemyksiämme on ihmiskasvot. Kuinka usein rukoillessamme ja halutessamme tavalla tai toisella lähestyä Herraa, silmiemme eteen tulevat jonkun usein näkemämme ja kuulemamme julistajan kasvot, niin että meillä on vaikeuksia keskittää sielumme silmät itseensä Herraamme. Häneenhän me kaikessa tahdomme katsoa!

Sanankohtamme paljastaa erikoisella tavalla sen, kuinka israelilaiset pienimmästä suurimpaan olivat antaneet kaikelle hengelliselle kokemuksellensa Mooseksen kasvot. Kaiken uskottiin tulleen ja tulevan Mooseksen kautta, unohtaen melkein täydellisesti hänenkin olleen vain vajavainen ja puutteellinen ihminen, kuitenkin Jumalan välikappale. Ei totisesti ollut jo siihen aikaan toimineen Hengen tarkoitus kiinnittää kansan huomio välikappaleeseen, vaan hänen kauttaan itsensä julkituovaan Luojaan. Erämaavaelluksen aikana kansa oli ollut jatkuvasti valmis kapinoimaan Moosesta vastaan, koska he näkivät tuolloin vain kaltaisensa olennon, jolla oli valtava urakka pitää kansa kurissa. Jo Egyptissä he olivat olleet valmiina kivittämään niin profeetan kuin hänen apulaisensa Aaroninkin!

Israelin kansan historia on omalla tavallaan todella surullista ja raskasta luettavaa. He eivät suurempana kokonaisuutena oikeastaan koskaan olleet käsittäneet millaisten asioiden kanssa he olivat tekemisissä ja mitä merkitsi Jumalan asettama virka, profeetta. He vetosivat kyllä inhimillisessä viisaudessa ja itse luomassaan hädässä Moosekseen ja muihin profeettoihin, mutta joutuivat kokemaan todella kovia tuomioita, joita eivät kyenneet pakenemaan omavaltaisessa jumalanpalveluksessaan.

Kansa kaikkina aikoina uskoi palvelevansa Jumalaa erikoisesti korostamalla ja korottamalla niin Mooseksen kuin jotkin hengelliset johtajansakin arvoon arvaamattomaan. Mutta oliko kaikki jumalallisen tarkoituksen mukaista?

”Näin sanoo Herra: Mitä vääryyttä teidän isänne minusta löysivät, koska he erkanivat kauas minusta ja lähtivät seuraamaan turhia jumalia ja turhanpäiväisiksi tulivat. He eivät kysyneet: 'Missä on Herra, joka toi meidät pois Egyptin maasta, joka johdatti meitä erämaassa, arojen ja kuilujen maassa, kuivuuden ja synkeyden maassa, maassa, jossa ei kukaan kulje eikä yksikään ihminen asu?' Minä toin teidät hedelmätarhojen maahan syömään sen hedelmää ja hyvyyttä, mutta sinne tultuanne te saastutitte minun maani ja teitte minun perintöosani kauhistukseksi. Papit eivät kysyneet: 'Missä on Herra?' Lainkäyttäjät eivät minua tunteneet, ja paimenet luopuivat minusta; profeetat ennustivat Baalin nimessä ja seurasivat niitä, joista ei apua ole.” (Jer.2).

Todella merkittävä sanankohta Vanhassa Testamentissa! Tuonakin aikana jokainen tiesi vedota Moosekseen ja hänen kauttaan tapahtuneeseen. Kaikella hengellisellä kokemuksella oli omalla tavallaan Mooseksen kasvot, niin ettei ihmisten mieleen päässyt tunkeutumaan näky kaiken takana olevasta. Mooses oli tärkeä ja merkittävä, mutta hänen olemuksensa ei ollut tarkoitus peittää itse jumalallista tarkoitusta!

Voi, Jumalamme ja Taivaallinen Isämme, kuinka järkyttävällä tavalla kaikki jatkuukaan meidänkin keskuudessamme, toistaessamme jotakin maallista nimeä, jonka kantajan kasvot ovat esteenä itse jumalallisen tarkoituksen näkemiselle! Me saatamme huutaa ja kysyä kovallakin äänellä, missä on arvostamamme henkilö ja julistaja, mutta jokin sisimmässämme itkee ja huutaa kaiken uskonnollisen toiminnan keskellä: ”Missä on Herra? Missä on profeettojen Jumala, jota ilman kukaan heistä ei ollut yhtään mitään?”

Kun Elia jätti tämän maan, oli Elisan ensimmäinen kysymys niin itsestään selvä, että se kaikuu pasuunan lailla meidänkin korviimme juuri tässä hetkessä:

”Ja hän otti Elian vaipan, joka oli pudonnut tämän päältä, löi veteen ja sanoi: ’Missä on Herra, Elian Jumala?’” (2.Kun.2)

Me näemme aivan liian suuren määrän hengellisiä asioita ihmiskasvoisina. Meille opetusta tarjonneet henkilöt ovat esittäneet kaiken niin ihmisvoimaisesti ja väärällä auktoriteetilla, että he ovat leimanneet esittämänsä omalla persoonallaan. Meidät on tarkoitettu välikappeleiksi, tuoksuiksi, Kristuksen heijastuksiksi, mutta tehtävämme on epäonnistunut aina silloin, kun lähimmäisemme ovat Herran kasvojen sijaan painaneet mieleensä meidän kasvomme ja olemuksemme. Me emme siis ole olleet puhtaita astioita ja kanavia, joiden kautta Jumalan Hengen vaikutus olisi voinut virrata muuttumattomana. Meidän olemuksemme ja astiamme on antanut kaikelle inhimillisen maun, inhimillisen leiman ja lihalliset kasvot. Ei siis ole ihme, jos niin vähän kuulemme huutoa: ”Missä on Herra?”

”Papit eivät kysyneet: 'Missä on Herra?' Lainkäyttäjät eivät minua tunteneet, ja paimenet luopuivat minusta; profeetat ennustivat Baalin nimessä ja seurasivat niitä, joista ei apua ole.”

”Mutta mitä sanoo hänelle Jumalan vastaus? ’Minä olen jättänyt itselleni seitsemäntuhatta miestä, jotka eivät ole notkistaneet polvea Baalille.’ Samoin on nyt tänäkin aikana olemassa jäännös armon valinnan mukaan.” (Room.11).

Huomaatko jumalallisen jatkuvuuden? Itse asiassa kaikella väärällä palvonnalla on Baalin kasvot! Kuinka helppoa onkaan siis petollisen jumalanpalveluksen varjolla ajautua seuraamaan sellaista, mistä ei ole todellista apua! Yhä vieläkin on joukko ihmisiä, jotka pitävät Johannes Kastajaa suurena profeettana, kastattaen itsensä kerran vuodessa. Israelin kansa vetoaa Moosekseen, ja länsimainen maailma huutaa omien arvohenkilöidensä puoleen.

Sydämemme huuto siis kuuluu entistä voimallisempana:

”MISSÄ ON HERRA?”