Kristillistä ulkoistamista? 5

”Poikani, kuuntele minun puhettani, kallista korvasi minun sanoilleni. Älkööt ne väistykö silmistäsi, kätke ne sydämesi sisimpään; sillä ne ovat elämä sille, joka ne löytää, ja lääke koko hänen ruumiillensa. Yli kaiken varottavan varjele sydämesi, sillä sieltä elämä lähtee. Poista itsestäsi suun kavaluus, ja karkoita luotasi huulten vääryys. Katsokoot sinun silmäsi suoraan, eteenpäin olkoon katseesi luotu. Tasoita polku jaloillesi, ja kaikki sinun tiesi olkoot vakaat. Älä poikkea oikeaan, älä vasempaan, väistä jalkasi pahasta.” (Snl.4).

Missä on suurin vaaramme, vahingon saamisen mahdollisuus, jolta  meidän tulee suojella itseämme, jolta  meidän tulee varjella sydämemme, syvin olemuksemme? Varmaankin valtaosa uskovaisista tiedostaa kuka on ihmisen pahin vihollinen persoonana, ei toivottuna tekijänä. Voisimmeko ajatella tämän lainauksemme perusteella jotakin esittämämme kysymyksen vastaukseksi? Kyllä, meille ei taida olla vaikeata päätellä vihamielisten ja vahingoittavien voimien olemassaolo ja sijainti, mutta olemmeko koskaan todella päässeet käsittämään ja tiedostamaan miten kaikki tuho ja vahinko toteutuu? Kyllä, sielunvihollinen on jatkuvassa toiminnassa ja voimme laittaa kaiken syyllisyyden hänen yllensä, mutta kuka on itse asiassa vastuussa kaikesta elämäämme kohtaamasta onnettomuudesta? Siihen antaa jo monta kertaa lähteenämme oleva lyhyt lainaus vastauksen, jota nyt moni selvästikin hämmästelee. Meissä itsessämme, minussa itsessäni, on itsemme pahin vihamies, vahingoittaja! Mitä sanoo veljemme Paavali?:

”Niin en nyt enää tee sitä minä, vaan synti, joka minussa asuu. Sillä minä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää. Tahto minulla kyllä on, mutta voimaa hyvän toteuttamiseen ei; sillä sitä hyvää, mitä minä tahdon, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo, minä teen. Jos minä siis teen sitä, mitä en tahdo, niin sen tekijä en enää ole minä, vaan synti, joka minussa asuu.” (Room.7).

Kamppailu hyvän ja pahan välillä ei siis ole yksinomaan avaruuksissa, vaan aivan omalla tavallaan meidän sisimmässämme! Kysymys on vain siitä, kenelle on uskottu sisimpämme hallinta! Mitä toteaa Paavali tämän ongelmallisen asian suhteen, tunnustettuaan sen olemassaolon itsessäänkin (mitä en juuri kenenkään muun ole kuullut tunnustaneen)?:

”Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista? Kiitos Jumalalle Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta! Niin minä siis tämmöisenäni palvelen mielellä Jumalan lakia, mutta lihalla synnin lakia.” (Room.7).

Mieleeni tulee fariseuksen ja publikaanin samanaikainen vierailu temppelissä. Fariseus oli todella kiitollinen erinomaisuudestaan, mutta publikaani ei edes rohjennut nostaa katsettaan ja sanoi rintaansa lyöden:

”Jumala, ole minulle syntiselle armollinen.” (Luuk.18).

Sanoi, sanoi, sanoi! Mitä olemme lukeneet sanoista ja sanomisesta?

”Sillä sydämen kyllyydestä suu puhuu. Hyvä ihminen tuo hyvän runsaudesta esille hyvää, ja paha ihminen tuo pahan runsaudesta esille pahaa. Mutta minä sanon teille: jokaisesta turhasta sanasta, minkä ihmiset puhuvat, pitää heidän tekemän tili tuomiopäivänä. Sillä sanoistasi sinut julistetaan vanhurskaaksi, ja sanoistasi sinut tuomitaan syylliseksi.” (Matt.12).

Mihin siis perustuu ja on aina perustunut suurin tuhovoima joka helvetintulen tavoin tekee tuhoaan meissä ja lähimmäisissämme, seurakunnallisissa piireissämme? Sen alkuperä on siis helvetissä, mutta kuka ja mikä sille suo toimintakanavan?

”Poista itsestäsi suun kavaluus, ja karkoita luotasi huulten vääryys. Katsokoot sinun silmäsi suoraan, eteenpäin olkoon katseesi luotu. Tasoita polku jaloillesi, ja kaikki sinun tiesi olkoot vakaat. Älä poikkea oikeaan, älä vasempaan, väistä jalkasi pahasta.”

”Huulten rikkomus on paha ansa, mutta vanhurskas pääsee hädästä.  …Toden puhuja lausuu oikeuden, mutta väärä todistaja petoksen. …Moni viskoo sanoja kuin miekanpistoja, mutta viisasten kieli on lääke. Totuuden huulet pysyvät iäti, mutta valheen kieli vain tuokion.” (Snl.12).