Aivan vähän aikaa vielä! 4

”Älkää siis heittäkö pois uskallustanne, jonka palkka on suuri. Sillä te tarvitsette kestäväisyyttä, tehdäksenne Jumalan tahdon ja saadaksenne sen, mikä luvattu on. Sillä ’vähän, aivan vähän aikaa vielä, niin tulee hän, joka tuleva on, eikä viivyttele; mutta minun vanhurskaani on elävä uskosta, ja jos hän vetäytyy pois, ei minun sieluni mielisty häneen.’ Mutta me emme ole niitä, jotka vetäytyvät pois omaksi kadotuksekseen, vaan niitä, jotka uskovat sielunsa pelastukseksi.” (Hebr.10).

Sydämelläni tunnen tarpeen selvittää mitä tarkoitamme ”ulkoistamisella”. Tällä sanalla on kirjoittajan mielessä hyvin negatiivisvoittoinen kaiku. Kaiken maassamme tapahtuneen ulkoistamisen seurauksena yhteiskunnan varallisuus on romahtanut, koska rahavirrat tulvivat yksittäisten tahojen pohjattomiin taskuihin! On yritetty siirtää vastuu ulkopuolisille toimijoille uskomuksella näin saavutettavan jopa hyvin korkeallekin asetettuja tavoitteita. Kaikki tämä on saanut mielenkiintoni keskittymään saman asian puitteissa ns. seurakunnallisuuteen, niin yksilöinä kuin yhteisöinäkin.

Miten on ylipäätään mahdollista, että hengellisillä alueilla voidaan edes ajatella ulkoistamista?! Lainatkaamme tähän yhteyteen kaksi erillistä sanankohtaa:

”Ei Jumalan valtakunta tule nähtävällä tavalla, eikä voida sanoa: 'Katso, täällä se on', tahi: 'Tuolla'; sillä katso, Jumalan valtakunta on sisällisesti teissä.” (Luuk.17).

”Sitten hän sanoi Tuomaalle: ’Ojenna sormesi tänne ja katso minun käsiäni, ja ojenna kätesi ja pistä se minun kylkeeni, äläkä ole epäuskoinen, vaan uskovainen.’ Tuomas vastasi ja sanoi hänelle: ’Minun Herrani ja minun Jumalani!’ Jeesus sanoi hänelle: ’Sentähden, että minut näit, sinä uskot. Autuaat ne, jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat!’” (Joh.20).

Jälkimmäisen lainauksemme perusteella voidaan päätellä epäuskon  ja tietynlaisen ulkoistamisen kulkevan samoissa kengissä! Me emme kai kukaan ole halunneet kuulla Herraltamme eikä ihmisiltä lausuntoa:

”…äläkä ole epäuskoinen, vaan uskovainen…”

Kuinka voisimme näiden lainausten sanoman ymmärrettyämme edes ajatella jonkinasteista ulkoistamista, eli hengellisten toimintojemme siirtämistä pois sieltä, mikä on uskon ainoa asuinpaikka, meidän sydämemme! Me olemme jokainen tehneet vääriä päätelmiä ja vääriä ratkaisuja, mutta niihin ei ole pakko jäädä! Me voimme kohdata epäuskomme Herran läsnäolossa ja huudahtaa Tuomaksen tavoin kaikkea ulkoistamista häväisten:

”Minun Herrani ja minun Jumalani!”

Jonkinlainen ulkoistamisen kohokohta on luettavissa Apostolien tekojen 19. luvussa:

”Myöskin muutamat kuljeksivat juutalaiset loitsijat rupesivat lausumaan Herran Jeesuksen nimeä niiden ylitse, joissa oli pahoja henkiä, sanoen: ’Minä vannotan teitä sen Jeesuksen kautta, jota Paavali julistaa.’  Ja niiden joukossa, jotka näin tekivät, oli myös erään juutalaisen ylipapin, Skeuaan, seitsemän poikaa; mutta paha henki vastasi heille sanoen: ’Jeesuksen minä tunnen, ja Paavalin minä tiedän, mutta keitä te olette?’ Ja se mies, jossa paha henki oli, karkasi heidän kimppuunsa, voitti heidät toisen toisensa perästä ja runteli heitä, niin että he alastomina ja haavoitettuina pakenivat siitä huoneesta. Ja tämän saivat tietää kaikki Efeson asukkaat, sekä juutalaiset että kreikkalaiset; ja heidät kaikki valtasi pelko, ja Herran Jeesuksen nimeä ylistettiin suuresti.”

Miksi seurakunnallisuus näyttää kadottaneen kaiken entisen voimansa tai sen rippeet? Äänekkäimmistäkään suista ei ole aikoihin kuulunut epäuskoisen Tuomaksen sisäistettyä huudahdusta ja iankaikkisuuksiin kaikuvaa todistusta: ”Minun Herrani ja minun Jumalani!” Sen sijaan ulkoistamisen hengessä erottaudutaan aidosta, sisäisestä uskosta, käyttäen ulkonaisen tunnustuksen petollisia sanoja: ”Minä vannotan teitä sen Jeesuksen kautta, jota Paavali julistaa.”

Mitä kaikkea hengellisellä rintamalla voidaankaan ”ulkoistaa”, siitä kerromme ensikerralla. Me voimme ulkoistaa esim. työntekijän palkan seurakunnan ulkopuolisille piireille, jakaen lisäksi asianomaiselle sananpalvelijalle ohjeet siitä, miten tämä mitätön summa saadaan riittämään syömällä vain silakoita ja vanhentuneita leipiä! Onko sitten mikään ihme, että olemme niin usein saaneet kuulla:

”Jeesuksen minä tunnen, ja Paavalin minä tiedän, mutta keitä te olette?”