”Älkää uskoko minua!”

”Jos minä en tee Isäni tekoja, älkää uskoko minua. Mutta jos minä niitä teen, niin, vaikka ette uskoisikaan minua, uskokaa minun tekojani, että tulisitte tuntemaan ja ymmärtäisitte Isän olevan minussa ja minun olevan Isässä.’ Niin he taas tahtoivat ottaa hänet kiinni, mutta hän lähti pois heidän käsistänsä.” (Joh.10).

Miten moninaisia ajatuksia herättääkään tämä sanankohta ajatuksissani, mielessäni! Se alkoi kai eilen soida sisimmässäni, kun jotkin uutiset palauttivat mieleeni monenlaisia kokemuksia niin omassa kuin lukemattomien muidenkin elämässä!

Mitä ja mihin ylipäätänsä voimme tänä päivänä uskoa kaiken näkemämme ja kuulemamme pohjalta? Mieleni täyttää ajatus siitä, että me omilla teoillamme, olemuksellamme selitämme Jumalan Sanaa kohtaamillemme ihmisille, tapahtuu se sitten sanoina tai tekoina! Me omilla asenteillamme lisäämme Jumalan muuttumattomaan Sanaan, ei vain yksittäisiä sanoja, vaan kokonaisia lauseita ja lukuja! Tuskin uskallan ajatellakaan sitä, missä määrin otamme siitä pois omien tekojemme ja pelkkien ajatustemme pohjalta!

Käsitämmekö ollenkaan minkä kanssa olemme tekemisissä? Yhä vielä pätee Sana:

”Alussa oli Sana, ja Sana oli Jumalan tykönä, ja Sana oli Jumala. Hän oli alussa Jumalan tykönä. Kaikki on saanut syntynsä hänen kauttaan, ja ilman häntä ei ole syntynyt mitään, mikä syntynyt on. Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valkeus.”

Koska Sana on Itse Jumala olemuksineen, ei Hänestä voi lähteä mitään ristiriitaista tai sananvastaista! Sana ei ole vain kirjaimia tai lauseita, vaan se on synnyttävä Voima, Luova Voima, joka on sidottu omaan olemukseensa, jonka tulee tulla esiin myöskin tämän Voiman lapsissa, meissä, sinussa, minussa! Jos ja kun kerran me olemme syntyneet uudesti tämän Voiman lapsiksi, pätee meihin entistä voimallisemmin tässä ajassa:

”Näin on rakkaus tullut täydelliseksi meissä, että meillä olisi turva tuomiopäivänä; sillä sellainen kuin hän on, sellaisia mekin olemme tässä maailmassa. Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkoittaa pelon, sillä pelossa on rangaistusta; ja joka pelkää, se ei ole päässyt täydelliseksi rakkaudessa. Me rakastamme, sillä hän on ensin rakastanut meitä. Jos joku sanoo: ’Minä rakastan Jumalaa’, mutta vihaa veljeänsä, niin hän on valhettelija. Sillä joka ei rakasta veljeänsä, jonka hän on nähnyt, se ei voi rakastaa Jumalaa, jota hän ei ole nähnyt. Ja tämä käsky meillä on häneltä, että joka rakastaa Jumalaa, se rakastakoon myös veljeänsä.” (1.Joh.4).

Mitä siis maailma näkee ja kuulee meissä? Millaisia tekoja teemme tehdäksemme uskomme ja hengelliset näkemykset todellisuudeksi, jakaaksemme maailmankaikkeuden kallisarvoisinta Totuutta lähimmäisillemme? En ole tainnut milloinkaan kuulla jonkun maallikon tai hengellisen johtajan kuuluttavan:

”Jos minä en tee Isäni tekoja, älkää uskoko minua!”

Olen tosin kuullut useammankin, tosin aika harvoin lainaavan sanankohtaa, ehkä käsittämättä sen syvällistä ja todellista merkitystä:

”Jos veli tai sisar on alaston ja jokapäiväistä ravintoa vailla ja joku teistä sanoo heille: ’Menkää rauhassa, lämmitelkää ja ravitkaa itsenne’, mutta ette anna heille ruumiin tarpeita, niin mitä hyötyä siitä on? Samoin uskokin, jos sillä ei ole tekoja, on itsessään kuollut. Joku ehkä sanoo: ’Sinulla on usko, ja minulla on teot’; näytä sinä minulle uskosi ilman tekoja, niin minä teoistani näytän sinulle uskon.” (Jaak.2).

Mitä onkaan siis seurakunta, sinä ja minä, aikaansaanut teoillaan ja tekemättä jättämisillään? Olemmekohan itse sitä käsittämättämme julistaneet enemmänkin todellisen uskon sijasta?:

”Älkää uskoko minua!”