Kuin kuohuva meri!

”Minä olen nähnyt hänen tiensä, mutta minä parannan hänet ja johdatan häntä ja annan jälleen lohdutuksen hänelle ja hänen surevillensa. Minä luon huulten hedelmän, rauhan, rauhan kaukaisille ja läheisille, sanoo Herra, ja minä parannan hänet. Mutta jumalattomat ovat kuin kuohuva meri, joka ei voi tyyntyä ja jonka aallot kuohuttavat muraa ja mutaa. Jumalattomilla ei ole rauhaa, sanoo minun Jumalani.” (Jes.57).

Näiden päivien yllä, ikään kuin otsikkona, ovat sanat ”epävarmuus” ja ”pelko”. Erilaiset tapahtumat jakavat ihmiskuntaa entisestään ja epäluuloisuus kasvaa kaikkialla, saaden jotkut liialliseen äänettömyyteen, toiset taas vääränlaiseen äänekkyyteen. On todella vaikea suunnistaa kaiken tämän keskellä!

Mieleeni tuotiin hyvin voimallisina sanat:

”Mutta jumalattomat ovat kuin kuohuva meri, joka ei voi tyyntyä ja jonka aallot kuohuttavat muraa ja mutaa.”

Kuka on ollut etuoikeutettu seisomaan kuohuvan meren rannalla kovien tuulten puhaltaessa? Ei tulisi mieleenkään mennä veteen, joka on täynnä kaikenlaista irtonaista ainesta ja synkkää pohjamutaa! Tällaisena Herramme näkee jumalattoman maailman menon kaikkina aikoina, ei vähiten juuri nyt aikana, jona emme haluaisi uskoa ja pitää totena suurtakaan osaa siitä, mitä tiedotusvälineet meille kertovat.

Omalla tavallaan olemme aina odottaneet nykyisin vallitsevaa tilannetta, mutta ollaksemme rehellisiä, olemme mielemme sopukoissa siirtäneet kaiken tulevaisuuteen, tulevien sukupolvien aikaan. Itsellemme haluamme uskoa kaikkea hyvää kaikesta pahan vallasta riippumatta, ajattelematta lapsiamme ja mahdollisia vielä tulevia sukupolvia.

”Hiskia sanoi Jesajalle: ’Herran sana, jonka olet puhunut, on hyvä.’ Sillä hän ajatteli: ’Onpahan rauha ja turvallisuus minun päivinäni’.” (Jes.39).

Jos olemme rehellisiä, ajattelemme hyvin suuressa määrin Hiskian tavoin, jolle Herra lupasi viisitoista vuotta lisää elinaikaa. Mutta toteutuneeko sama meidän kohdallamme tässä mitä erikoisimmassa hetkessä, jossa olemme mitä suurimman epävarmuuden keskellä, mitä tulee maailmalliseen kehitykseen?

Kuinka kaipaammekaan rauhaa ja turvallisuutta Hiskian tavoin! Mutta saako ja voiko sellaista etsiä ja luvata kaiken ”mudan ja muran” keskellä?

Lainaustamme seuraavassa tekstissä sanotaan:

”’Lohduttakaa, lohduttakaa minun kansaani’, sanoo teidän Jumalanne. ’Puhukaa suloisesti Jerusalemille ja julistakaa sille, että sen vaivanaika on päättynyt, että sen velka on sovitettu, sillä se on saanut Herran kädestä kaksinkertaisesti kaikista synneistänsä.’ Huutavan ääni kuuluu: ’Valmistakaa Herralle tie erämaahan, tehkää arolle tasaiset polut meidän Jumalallemme. Kaikki laaksot korotettakoon, kaikki vuoret ja kukkulat alennettakoon; koleikot tulkoot tasangoksi ja kalliolouhut lakeaksi maaksi. Herran kunnia ilmestyy: kaikki liha saa sen nähdä. Sillä Herran suu on puhunut.’ Ääni sanoo: ’Julista!’ Toinen vastaa: ’Mitä minun pitää julistaman?’ Kaikki liha on kuin ruoho, ja kaikki sen kauneus kuin kedon kukkanen: ruoho kuivuu, kukkanen lakastuu, kun Herran henkäys puhaltaa siihen. Totisesti, ruohoa on kansa. Ruoho kuivuu, kukkanen lakastuu, mutta meidän Jumalamme sana pysyy iankaikkisesti. Nouse korkealle vuorelle, Siion, sinä ilosanoman tuoja; korota voimakkaasti äänesi, Jerusalem, sinä ilosanoman tuoja. Korota, älä pelkää, sano Juudan kaupungeille: ’Katso, teidän Jumalanne!’ Katso, Herra, Herra tulee voimallisena, hänen käsivartensa vallitsee. Katso, hänen palkkansa on hänen mukanansa, hänen työnsä ansio käy hänen edellänsä.” (Jes.40).

Kaikesta kokemastamme huolimatta viimeinen sana on Herralla! Siksi meidän tehtävämme ei ole saarnata ”mudasta ja murasta”, vaan kuuluttaa: ”Katso, teidän Jumalanne tulee!”