”Niinkuin peura
halajaa vesipuroille, niin minun sieluni halajaa sinua, Jumala. Minun sieluni
janoo Jumalaa, elävää Jumalaa. Milloin saan minä tulla Jumalan kasvojen eteen?
Kyyneleeni ovat minun ruokani päivin ja öin, kun minulle joka päivä sanotaan: ’Missä
on sinun Jumalasi?’ Näitä minä muistelen ja vuodatan sydämeni: minä kuljin
väentungoksessa, astuin sen kanssa Jumalan huoneeseen riemun ja kiitoksen
raikuessa juhlivasta joukosta. Miksi murehdit, minun sieluni, ja olet minussa
niin levoton? Odota Jumalaa.” (Ps.42).
Tämä on yksi lainatuimmista Vanhan Testamentin kohdista,
eikä tämä seikka ihmetytä meitä lainkaan! Se sisältää todella kauniita ja
lohdullisia ajatuksia. Mutta olemmeko todella käsittäneet mitä se syvimmiltään
tahtoo kertoa meille?
”Niinkuin
peura halajaa vesipuroille, niin minun sieluni halajaa sinua, Jumala.”
Painopiste on selvästikin ilmaisulla ”niin kuin”. Niin peura kuin me ihmisetkin olemme maallisia
olentoja päivittäisine tarpeinemme. Meille kummallekin on vesi suoranainen
elinehto. Ilman sitä emme voi edes kuvitella tulevamme toimeen pidempiä aikoja.
Peuran on jatkuvasti saavuttava juomapaikalle, koska jano valtaa sen heti kun
kehossa vähenevä vesimäärä saavuttaa tietyn rajan. Sille on mieluisinta
virtaava vesi, koska se tietää sen olevan virvoittavinta ja puhtainta. Mekin tiedämme
kaiken tämän ihmisinä, mutta tiedämmekö, millaisen veden tykö lainauksemme
haluaa johdattaa meidät? Vertaaminen peuraan saa helposti meidät ajattelemaan vain
uljasta hirvieläintä mahdollisine sarvineen ja upeine ryhteineen, ja kaikki
huomiomme kiinnittyy sen vilkuilemiseen ympärilleen ennen kuin se kumartuu
juomaan. Se haluaa varmistaa, ettei vihollisia ole lähellä!
Lainauksemme kohokohta ei kuitenkaan meidän kohdallamme ole juominen,
vaan jano!
”Niinkuin peura
halajaa vesipuroille, niin minun sieluni halajaa sinua, Jumala.”
Kaipauksemme tarkoitus on kohdistua kaiken, todella
kaiken tiedostamamme ja meitä ympäröivän ohitse Itse Jumalaan! Maallinen veden
tarve on loppujen lopuksi aika kalvakka kuva siitä olotilasta, johon Jumalan
Henki meidät haluaa asettaa. Peura on maallinen olento janoineen ja tarpeineen,
mutta meihin on uudestisyntymässä asetettu tarve, joka kantaa ylitse tämän
elämän ja sen aaltojen! On aivan eri asia janota ja kaivata kaikkea
hengellisen elämän tarjoamaa, kuin todella asettaa kaikki huomio Häneen, joka
meille kaikkea tarjoaa ja on ansainnut meitä varten! Tähän ajatukseen
sisältyy koko kristillisen elämän tragedia ja kohtalokkuus! Kaikki on
todellakin kiinni kokonaisvaltaisuudesta, ei vain ajattelusta: ”Kunhan vain
suunnilleen sinne päin!”
”Niin hän sanoi
hänelle: ’Mitä laissa on kirjoitettuna? Kuinkas luet?’ Hän vastasi ja sanoi: ’Rakasta
Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta
sielustasi ja kaikesta voimastasi ja kaikesta mielestäsi, ja
lähimmäistäsi niinkuin itseäsi.’ Hän sanoi hänelle: ’Oikein vastasit; tee se,
niin sinä saat elää.’” (Luuk.10).
Kuinkas me luemme tänä päivänä? Peuran veden janoaminen on
todella kokonaisvaltaista sen pelkän olemuksen perusteella, mutta miten on
meidän suhteemme? Kuinka kokonaisvaltaisesti kaipaamme kosketusta Jumalamme
kanssa, Hänen läsnäolossansa elämistä, niin että lähimmäisemmekin sen
havaitsevat ja kokevat meidän kauttamme Hänen rakkautensa?
Mitä sisältää ensisijaisesti Jumalaa rakastaminen? Eikö sen,
että tahdomme todella pitää Hänen Sanansa, eli että uskomme kaiken mitä Hän
meille tahtoo sanoa? Todellisen Elämän ehtona on Jumalan tahdon
noudattaminen, ei vain sen koristeena pitäminen!
”Oikein vastasit; tee
se, niin sinä saat elää.”
Onko meidän vastauksemme oikea? Tulisiko meidän tarkistaa
janomme kohde?
”Jeesus vastasi ja
sanoi hänelle: ’Jokainen, joka juo tätä vettä, janoaa jälleen, mutta joka juo
sitä vettä, jota minä hänelle annan, se ei ikinä janoa; vaan se vesi, jonka
minä hänelle annan, tulee hänessä sen veden lähteeksi, joka kumpuaa iankaikkiseen
elämään.’” (Joh.4).
Jos siis juomme oikeasta lähteestä, syntyy meissäkin lähde! Käsitämmekö
todella, että Herramme antama Vesi on Hän Itse?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti