Minun Herrani ja minun Jumalani!

”Sitten hän sanoi Tuomaalle: ’Ojenna sormesi tänne ja katso minun käsiäni, ja ojenna kätesi ja pistä se minun kylkeeni, äläkä ole epäuskoinen, vaan uskovainen.’ Tuomas vastasi ja sanoi hänelle: ’Minun Herrani ja minun Jumalani!’ Jeesus sanoi hänelle: ’Sentähden, että minut näit, sinä uskot. Autuaat ne, jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat!’” (Joh.20).

Panin tämän sanankohdan aivan erikoisella tavalla merkille jo uskoelämäni ensimmäisinä hetkinä joskus 1965 vaiheilla. Näin kristillisissä piireissä tavattoman määrän uskonvarmuuteen kätkettyä epäuskoa ja kaipausta mahdollisimman konkreettisiin kokemuksiin ja ”Herran haavojen koskettamiseen”. Jo aivan alusta alkaen oli Herra laittanut sisimpääni jotakin aivan henkilökohtaista varmuutta ja luottamusta Hänen Sanaansa. Tämä pantiin omalla tavallaan merkille niissä seurakunnallisissa piireissä, missä liikuin ja minua alettiin kai pitämään jonkinlaisena ilonpilaajana. Minä en ollut tyytyväinen hyvin useisiin kohtaamiini asenteisiin lähinnä sen johdosta, että jokaisella tuntui olevan aivan omanlainen Raamattunsa ja selityksensä etenkin niille asioille, jotka erottivat eri uskonsuunnat toisistansa.

Etenkin ensimmäisinä uskonvuosinani koin tulevani vedellyksi ja heitellyksi sinne tänne siinä määrin, että oli hyvin vaikeaa luoda todellinen kuva siitä, mitä Jumala todella odotti minulta henkilökohtaisesti. Tuomasta pidetään epäilijänä ja aika huonona uskovaisena, mutta kohdatessaan Ylösnousseen Herran aivan konkreettisesti, huudahti hän iankaikkisuuteen asti kaikuvat ja kestävät sanat: ”Minun Herrani ja minun Jumalani!”. Kuinka moni meistä on saanut armon huudahtaa samat sanat aidosti ja täydessä totuudessa? Minä ainakin olen aina kokenut melkoista varauksellisuutta tässä kohden! Miksi? Koska eri henkilöt ovat kautta aikojen omaksuneet itselleen nämä sanat sulkien tuomasmaiset epäilykset täysin oman persoonansa ulkopuolelle! Meidän todistuksemme voi olla hyvinkin kaunis ja Sanasta otettu, mutta kuinka totta se on meidän elämässämme ja käytännössämme?

En voi kerskua omalla uskollani, vaan päinvastoin! Olin pitkiä aikoja melkoisessa sekaannuksessa ja epäuskossakin nimenomaan kaikkien kohtaamieni todistusten ja riemukkaiden julistusten keskellä, ja olin kai juuri sellainen kuin Tuomaskin:

”Niin muut opetuslapset sanoivat hänelle: ’Me näimme Herran.’ Mutta hän sanoi heille: ’Ellen näe hänen käsissään naulojen jälkiä ja pistä sormeani naulojen sijoihin ja pistä kättäni hänen kylkeensä, en minä usko.’"

Etenkin uskonelämäni alkuvuosina näytti siltä, että seurakunnallisissa piireissä vallitsi armoton kilpailu siitä, kuka pääsi kertomaan ihmeellisimmistä kokemuksista ja elämyksistä! Eipä taida olla tapahtunut oleellista muutosta tässäkään ajassa! Siksi olin aikanaan osaltaan Tuomaan kaltainen, joka kieltäytyi uskomasta kaikkea kuulemaansa saamatta edes jonkinlaista todistetta kaikelle esitetylle. Sisimpäni oli siis sanoinkuvaamattomissa ristiriidoissa ja lopulta näin ainoaksi ratkaisuksi tehdä sopimuksen Herran kanssa.

Kävellessäni pimeällä kotikaupunkini kadulla sanoin todellisella vakavuudella ja tarkoituksella Herralleni:

En enää tiedä mitä uskoa kaiken tämän keskellä! Olkoon elämässäni totta se, mitä Sinä aikanaan sanoit: ”Autuaat ne, jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat!” En pyydä Sinulta ihmeitä ja merkkejä, vaan tahdon yksinkertaisesti uskoa kaiken Sinulta tulevan. Salli minun olla aina varma siitä, että kaikki minuun tuleva on Sinulta, vaikka se olisikin vaikea tie!

Kuinka usein kovissa koettelemuksissa ja epäilyksen hetkissä onkaan kuulunut kuiskaus, joka kehottaa perumaan Herran kanssa tekemäni sopimus! En halua huulilleni kenenkään avun tarjoajan nimeä ja karismaattisia näkemyksiä, vaan tahdon kaikessa vajavaisuudessani pitää kiinni aivan henkilökohtaisesta tunnustuksestani:

”Minun Herrani ja minun Jumalani!”

Mitä muut huudahtavat ja todistavat, on heidän asiansa!