Mitä me janoamme, mikä on kaipauksemme kohde tarkennettuna? Kohdistuuko se todella Itse Jumalaan, vai
vain kaikkeen Häneen liittyvään? Erikoisesti tässä ajassa meidän
henkiset ja hengelliset tarpeemme saavat meidät huokailemaan ja itkemäänkin
edes jonkinlaisen muutoksen tapahtumiseksi. Rehellisyyden nimissä meidän on
tunnustettava kaiken keskellä, että tietynlainen turvattomuuden tunne on
entistä suurempi tekijä etsiessämme ratkaisuja päivittäisiin ongelmiimme ja
murheisiimme.
”Niinkuin peura
halajaa vesipuroille, niin minun sieluni halajaa sinua, Jumala.”
Niin peura kuin ihminenkin on täydellisen riippuvainen veden
saamisesta. Peuran on määrätyin ajoin päästävä veden äärelle korvataksensa
kehostansa poistuneen veden. Kuinka tyytyväinen se onkaan tuntiessaan
sieraimissaan veden läheisyyden, mutta on aivan tietynlaisia tilanteita, jotka
antavat ehkä elävimmän kuvan aivan ainutlaatuisesta peuran halajamisesta,
kaipauksesta.
Me ihmisinä olemme melko tavalla vastaavanlaisissa
tilanteissa nimenomaan sen tähden, että emme ole reviirillämme yksin. Herramme on
tehnyt tämän meille selvääkin selvemmäksi vertauskuvillaan kaikkialla
vaanivista susista. Meitä vaanivat pedot onnistuvat hetkittäin iskemään
hampaansa kehoomme, niin että tuska valtaa olemuksemme, saaden meidät etsimään
lievitystä tuskaamme. Nyt ymmärrämme mitä peura kokee nimenomaan haavoittuneena
ja verta vuotavana! Mikä olisi sen parempi apu kuin astua vilvoittavan veden
ääreen ja sammuttaa tuskainen jano ja viilentää haavojen tuottamaa kipua!
Suru taitaa olla meille melko tuttu asia, mutta mihin se
useimmiten kohdistuu? Lainauksemme perusteella se selvästikin saa meidät
kaipaamaan jotakin lohduttavaa, mutta apua etsiessämme kaiken innoittajana
taitaa usein olla itsesääli, joka etsii itsellensä lohtua ja apua ja ajattelee
vain itseänsä! Mikä on kuitenkin selvä ero meidän ja peuran välillä? Peura on
aidosti luontokappale, eläin, joka ei ole tehnyt syntiä ja rikkonut Jumalaansa
vastaan, joten se toimii kaikessa oman olemuksensa mukaisesti aivan
omanlaisessa Luojansa ja Jumalansa tiedostamisessa!
”Sillä minun ovat
kaikki metsän eläimet ja tuhansien vuorten karjat. Minä tunnen kaikki vuorten
linnut, ja kaikki, mikä kedolla liikkuu, on minun edessäni. Jos minä isoaisin,
en minä sitä sinulle sanoisi; sillä minun on maanpiiri ja kaikki, mitä siinä
on.” (Ps.50).
Miksi Hän kuitenkin puhuu niin paljon Rakkaudestaan meitä
kohtaan? Kaipaisiko Hän mahdollisesti meidän rakkauttamme?
”Härkä tuntee
omistajansa ja aasi isäntänsä seimen; mutta Israel ei tunne, minun kansani ei
ymmärrä.” (Jes.1).
On siis olemassa kaikki syyt esittää itsellensä kysymys
siitä, mitkä ovat todelliset motiivimme ja syvimmät tarpeemme etsiessämme
Herraa ja Hänen apuansa!
Mikä meitä tässä ajassa murehduttaa ja saa meidät kaipaamaan
virvoittavien vetten äärelle? On oikein kaivata seuraa ja seurakuntaakin, mutta
onko se sittenkään sama asia kuin todellisen Jumalan kohtaaminen?
”’Missä on sinun
Jumalasi?’ Näitä minä muistelen ja vuodatan sydämeni: minä kuljin
väentungoksessa, astuin sen kanssa Jumalan huoneeseen riemun ja kiitoksen
raikuessa juhlivasta joukosta. Miksi murehdit…?”
Me saatamme kulkea suurissakin väkijoukoissa ja väentungoksissa,
mutta silti kuulemme jatkuvasti kysymyksen: ”Missä on sinun Jumalasi?” Se saa sisimpämme huudahtamaan
toistuvasti, päivittäin: ”Miksi murehdit…?”
Väkijoukko ja seurakuntakaan eivät siis ole se Vesi ja
Vastaus, jota etsimme, eikä moni muukaan asia!
”Niinkuin peura
halajaa vesipuroille, niin minun sieluni halajaa sinua, Jumala. Minun sieluni
janoo Jumalaa, elävää Jumalaa. Milloin saan minä tulla Jumalan kasvojen eteen?”
Missä todella voimme kohdata Elävän Jumalan, siihen
etsikäämme vastausta nyt ja seuraavassa kirjoituksessamme!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti