KUN KESÄÄ EI OIKEIN OLLUTKAAN

Juuri tällä hetkellä en koe voivani kirjoittaa mitään uutta, mutta julkaisen uudelleen vuodelta 1993 olevan kirjoitukseni kahdessa osassa. Siinä on mielestäni jotakin profeetallista ajatellen sitä hetkeä, jossa juuri elämme.

tiistai 10. joulukuuta 2013

KUN KESÄÄ EI OIKEIN OLLUTKAAN

29.9.1993

"...ja ne, jotka tätä maailmaa hyödyksensä käyttävät, niinkuin eivät sitä käyttäisi, sillä tämän maailman muoto on katoamassa."

"...sillä tämä maailma nykyisessä muodossansa kulkee häviötänsä (tuhoansa) kohden" (Saksankielinen Mengen käännös).  1.Kor.7:31

Sinä vuonna ei ollut kunnollista kesää ollenkaan, vaan lämpötila pysyi normaalia alhaisempana, niin että rahaa tuova turisti ei saanut innoitusta matkalle lähtöön. Mitä ihmiset sitten tekivätkin kesälomansa aikana, mutta Hopeajärven kylälle ei kyllä eksynyt monikaan matkailija entisten kesien tapaan. Pettymys oli melkoinen yrittäjien keskuudessa, sillä kuluneen talven aikana askarrellut tai tilatut tavarat makasivat liikkeiden hyllyillä. Nekin harvat ostavat turistit, jotka eksyivät tiskien ääreen, valitsivat kaikkein halvimmat matkamuistot ja lahjaesineet. Kaupaksi kävivät erikoistarjouksiksi ja houkuttimiksi tarkoitetut tuotteet, joiden myynnistä ei jäänyt juuri mitään kauppiaalle. Jokainen asiakas tuntui vain säästävän säästämästä päästyään.

Mikään ei todellisuudessa ollut siten kuin ennen. Kuinka usein saikaan kuulla sanonnan: "Tällaista ei ole tapahtunut sitten viimeisten viidenkymmen vuoden; tällaista rajuilmaa ei ole ollut miesmuistiin; tällaista tapahtui viimeksi sata vuotta sitten." Nyt tuntuivat kaikki tällaiset mullistavat tapahtumat osuvan yhden ainoan vuoden ajalle. Tämän maailman muoto oli todella muuttumassa!

Johannes ei oikein tiennyt mitä ajatella kaikesta ympärillä tapahtuvasta. Tämä kesä oli ollut hänelle, ja miksei myöskin koko perheelle, vaikeinta aikaa koko elämän aikana. Päivästä toiseen hän oli noussut aikaisin aamulla auttaaksensa lapset kylän torille vihanneskauppaansa harjoittamaan. Äiti oli työttömänä, eli pakkolomalla koko kesän ajan. Ja koska hän ei ollut ainoa väliinputoaja, vallitsi ammattiliiton toimistossa sellainen ruuhka, ettei pitkään aikaan ollut toivoakaan jonkinlaisten korvausten saamisesta. Niinpä oli suorastaan pakko suunnattomasta väsymyksestä ja tympääntymisestä huolimatta laittautua kylän torille aamuvarhaisella, kun useimmat ihmiset vielä nukkuivat vuoteissansa.

Nyt kesä oli jälleen kerran auttamattomasti ohitse, tuo niin omituinen ja erikoinen kesä, jota ei oikein tuntunut olleenkaan. Mutta toisaalta ei ollut normaalia syyskesääkään, tai syksyä. Ikään kuin kaikki olisi kulkenut eteenpäin hurjaa vauhtia, niin että välistä tuntui jääneen pois kaikkea sellaista, mitä normaalisti oli ollut menneinä vuosina, menneessä elämässä. Mikään ei ollut siten kuin ennen, ei ainakaan Johanneksen sisäisen tuntemuksen perusteella. Mitä muut ajattelivat, sillä ei ollut suurtakaan merkitystä suorastaan kuolemaan asti väsyneelle saarnamiehelle; niin, mikä saarnamies hän oikein oli? Oliko hän mikään saarnaaja, Jumalanvaltakunnan työntekijä, sillä koko kesänsä hän oli viettänyt oman tai naapurikylien toreilla yrittäen epätoivoisesti saada myydyksi suurella vaivalla viljeltyjä tuotteita? Mikä hän oikein oli? Syyttävät ajatukset tahtoivat vallata mielen, sillä ikään kuin ilkeänä säteilynä hän tunsi joidenkin odottavalla mielellä olevien ihmisten toruvat tunteet, jotka satojakin kilometrejä kantautuivat häntä polttamaan. Miksi hän ei luottanut Herraan, niin kuin hurskaat henget olivat hänelle sormea nostaen painottaneet? Miksi hän oli mennyt torille, eikä ahkeroinut Jumalan valtakunnan asioissa?

Johannes oli tehnyt kaiken voitavansa selviytyäkseen laskuistansa, mutta oli tullut niin monta odottamatonta rahanmenoa, että ilman varsinaista velantekoa hän oli taloudessansa mennyt miinuksen puolelle pelottavan summan edestä. Eläminen oli kallista, etenkin kun hänellä ei ollut omia tuloja nimeksikään. Ja nyt koko kesän ahkeroimisen jälkeen hän joutui toteamaan, ettei kaikesta vaivannäöstä huolimatta perheen taloudellinen tilanne ollut korjaantunut juuri miksikään. Ihmiset eivät yksinkertaisesti olleet kiinnostuneita hänen pöytänsä tuotteista, oli sitten myymässä itse isäntä tai lapset odottavin ja vetoavin katsein. Ei, ei ja ei! Kylän myymälät ja tavaratalot tarjosivat samoja tuotteita niin halvalla, ettei Johanneksen ollut mitään järkeä myydä siihen hintaan. Ja kun esitti kielteisen kantansa kauheasti tinkivälle hienostorouvalle, ei myöskään tullut perheen niin tuiki tärkeästi tarvitsemaa kotimaan valuuttaa.

Koko kesä oli siis mennyt, ja kirjanpito osoitti myynnin pudonneen katastrofaalisella tavalla edellisestä kesästä, mikä sekin oli ollut säälittävän huono. Oliko siis ihme, jos Johannes entistä enemmän koki maallisen elämänsä tarkoituksettomuuden ja turhanpäiväisyyden? Hän tunsi itsensä niin hylätyksi, niin hylätyksi, ettei sitä saattanut sanoiksi pukea.

Ei, ei toki Jumala ollut häntä hylännyt, vaikka ajoittain vihollinen hänelle sitäkin yritti vakuuttaa. Mutta kaikki inhimillinen tuntui olevan häntä vastaan. Hän oli niin yksinäinen kuin vain joku voi yksinäinen olla. Miten se saattoi olla mahdollista, sillä olihan hänellä vaimonsa ja lapsensa, osa sukulaisistakin oli vielä elossa? Mutta kaikesta huolimatta ihminen voi olla yksinäinen, murheellinen. Usein onkin niin, että suurinta yksinäisyyttä tunnetaan siellä, missä on paljon ihmisiä, suuressa väkijoukossa. Pahin yksinäisyys ei ole yksin olemista, kaukana muista olemista. Kuluttavinta ja masentavinta on se, kun ihmisten keskellä tuntee tulevansa laiminlyödyksi, hyljeksityksi, huomiota vaille jätetyksi.

Menneiden vuosien taakat ja nyt tämän kesän entistä suurempaa taloudellista ahdinkoa tuottanut yrittäminen olivat koetelleet koko perhettä sellaisessa määrin, ettei kukaan tahtonut löytää oikeanlaista henkireikää, minne puuhkaista kaikki pettymyksensä ja masennuksensa. Niinpä Johannes enemmän kuin milloinkaan aikaisemmin, parhaansa yritettyään, sai tuntea olevansa perheen kaiken negatiivisen latauksen purkauksen kohteena. Oli oikeastaan virhe nousta aamulla samanaikaisesti muun perheen kanssa, sillä levottoman nukkumisen jälkeen, pahanolon lainehtiessa turrassa ruumiissa, tuntui sietämättömältä kuunnella toisten ärtynyttä ja hermostunutta sanailua.

Mikään ei ollut todella huonosti, epätoivoista, ahdistavaa sillä tavoin kuin oli monien kohdalla tässä ajassa. Leipää oli joka päiväksi, vaikkakin joskus vanhaa. Oli katto pään päällä. Oli vaatteet mihin pukeutua, oli jälleen äidilläkin työpaikka. Poika oli saanut työpaikan läheisestä valimosta, tytär opiskeli kansanopistossa, käyden kotona vain viikonloppuisin. Ja mikä parasta ja turvallisinta, tämä perhe uskoi Jumalaan, oli varma osallisuudestansa kaikkeen jumalalliseen. Juuri siitä syystäkö Johannes koki sellaista sisäistä tuskaa kuunnellessaan vaimonsa ja poikansa ahdistavaa negatiivisten tunteiden esiintuomista? Miten olisi käyvä heidän silloin, kun todelliset vaikeudet tulisivat, todellinen tuska, todellinen murhe? Miten he olisivat kestävä kaiken lävitse, jos jo nyt vain jokapäiväisiksi ja luonnollisiksi luokiteltavat asiat saivat ihmiset tällaisella tavalla pois tolaltaan?

Elatuksen murheiden ei tullut raskauttaa uskovaisia, mutta nyt Johanneksen oma vaimo eli päivästä toiseen ja viikosta viikkoon, kuukaudesta ja vuodesta toiseen ikään kuin ei elämässä olisi ollut muuta kuin työ, työ ja työ. Toki työ oli välttämätön ja tärkeä asia elämässä, mutta minkään ei tullut hallita uskovaista ihmistä, minkään ei tullut saada ylivaltaa. Perhe ei todellakaan käsittänyt hitustakaan siitä, mitä Johannes kävi sisimmässänsä lävitse kaiken tämän keskellä. Jumalan Valtakunta ja Hänen asiansa olivat tulleet hänen sisimmässänsä nyt joksikin sellaiseksi, mitä ne eivät vielä milloinkaan olleet olleet hänelle. Hän ei kyennyt näyttämään sitä läheisillensä, ja tuskin oli ketään uskonystävää, jolle hän olisi sitä voinut julki tuoda, sillä nimenomaan tänä kesänä kaikki näyttivät hylänneen hänet.

Mikä oli saanut kaiken tämän muutoksen aikaan tässä elämäänsä niin kyllästyneessä saarnamiehessä? Olihan hän aina kokenut olevansa muukalainen tämän maan päällä, valmis menemään Herransa luokse? Mitä oli tässä päivässä niin erikoista ja erilaista? Mikä sai hänen sisimmässään kerran toisensa perään soimaan vanhan tutun laulun sanat, kulki hän sitten lähiseudun pelloilla tai läheisillä vuorenrinteillä? "Täällä kuljen niinkuin vieras muukalainen päällä maan, tuolla puolen tumman virran on mun kotimaani vaan, ken vain hengessä on nähnyt Herran Jerusalemin, ymmärtää voi kaipuun taivaan kotihin. Herran halvat matkamiehet ystäviksi valitsin, maksakoon se mitä, vain, mä tahdon taivaan kotihin. Vaikka maa tää kuinka kaunis oisi kukkaverhossaan, Herran luona ihanampi on kuin täällä konsanaan." Niin, ei hän muistanut miten laulu kokonaisuudessaan meni, mutta nämä sanat toistuivat jatkuvasti hänen mielessään, aivan kuin hänestä itsestään riippumatta.

Hänen totisesti teki mieli paeta kaikkea kokemaansa. Ulkonaisesti hänellä tosin oli hyvin moneen muuhun verrattuna, mutta hänen sielunsa ei saanut tyydytysta siitä elämästä, mikä hänelle tarjottiin. Mitä hyödytti kaikki tämä ulkonainen, maallinen, kun sielu huusi ikäväänsä ja tuskaansa päivästä toiseen? Hän oli kaikesta sydämestänsä jumalanpalvelija, vaikka hän ei sitä aina ollut pystynyt käsittämään ja tiedostamaan, etenkin kun hän sai kokea kuin seisovansa tuon yhden ainoan profeetan tavoin kymmeniä ja satoja muita profeettoja vastaan, jotka kaikki mielestänsä olivat oikeassa. Oliko Jumala vihainen hänelle hänen epäuskonsa johdosta? Katsoiko Jumala karsaasti tätä julistajaa, joka ajoittain epäili omaa asemaansa Herransa edessä, tämän palvelijana?

Totisesti, tänä päivänä hän käsitti enemmän kuin milloinkaan aikaisemmin, mitä hänen veljensä Paavali oli tuntenut tuodessansa julki sydämensä kaipauksen: "Halu minulla on täältä eritä ja olla Herran kanssa..." Johannes olisi halunnut eritä tästä maailmasta, mutta jotakin kummallista oli alkanut tapahtua hänelle, niin ettei hän sittenkään ollut varma siitä, halusiko hän sitä juuri nyt. Uskovat puhuvat yleisesti ja hyvin kevytmielisesti kuolemasta ja Herran luokse menemisestä, ikään kuin se olisi yksinkertaisin asia maailmassa. Kuitenkin se merkitsee jotakin sellaista, mikä ei peruuttamattomuudessansa ja tietynlaisessa kovuudessansa olekaan sitä, mitä monet elämänsä ajattelemattomina hetkinä siltä odottavat.

Vaikka ihminen onkin uskovainen, sisältää kuolema jotakin pelottavaa, kaikesta huolimatta. Merkitseehän se aivan toiseen maailmaan siirtymistä, kaikesta huolimatta tuntemattomaan, ennen kokemattomaan, täydellisesti tälle ruumiille ja olemukselle käsittämättömään ja uuteen. Nyt Johannes kyseli mielessänsä, kokiko kukaan muu näitä asioita siten kuin mihin hänet oli ikään kuin pakotettu ilman hänen vaikutustansa ja tahtoansa. Jos kokivat, niin eikö kaikki olisi tänä päivänä aivan toisin?

Se oli sanoin kuvaamaton tunne, tuntemus, kokemus, joka toistui joskus useammankin kerran päivässä ja usein yöllä, kivun herättäessä hänet kesken niin tarpeellista lepoa. Hän ikään kuin kosketti kuolemaa, tuonpuoleista, tuntematonta, sitä, mitä yksikään ihmissilmä ei ole sellaisenaan nähnyt, mitä korva ei ole kuullut, mikä ei ole tullut kenenkään ajatuksiin. Pahinta kaikessa oli se, että hän näki ja tunsi niin lyhyen matkan päähän, niin rajoitetusti. Hän tunsi vain ihmiselämän lyhyyden, vajavaisuuden, haurauden. Kuolema ei ollutkaan niin kaukana kuin mitä hän aina oli ajatellut kaikkien muiden ihmisten tavoin. Kuolema, tästä elämästä erkaneminen, ei ollutkaan jossakin vanhuudessa, jossakin onnettomuudessa, sairaudessa. Se ei ollut sairaalassa, se ei ollut kadulla, se ei ollut missään kaukaisuudessa, ei tuntien, ei päivien, ei viikkojen eikä kuukausien, ei edes vuosien päässä. Se oli niin lähellä, että se tuntui olevan kuin kerroksittain Johanneksen ruumiin ja elämän yllä!

jatkuu...