Aikoja sitten kirjoitettu.
Kaikki kivien kerääminen on johtanut minut
monenlaisten pienempien ja suurempien järkäleiden luokse. Sallittakoon minun
palata taaksepäin noin kolmekymmentä kaksi tai kolme vuotta. Tietyt tapahtumat
ovat syöpyneet mieleen erikoisella tavalla ilmeisesti siitä syystä, että niillä
on ollut suuri merkitys tulevalle elämällemme. Uskon näiden asioiden
koskettavan yllättävän monia ihmisiä, sillä kokemani on vain kuin jäävuoren
huippu kaiken keskellä.
Tapasin hiljattain erään henkilön, joka aikanaan
kuului Kansanlähetykseen, niin kuin minäkin tuohon aikaan. Hänen kanssaan
palauttelimme mieleemme monia asioita. Minä itse asiassa olin heinolalaisena
todistamassa koko herätyksen puhkeamisen sen syntysijoilla. Suurin osa
sittemmin kuuluisiksi tulleista julistajista ja henkilöistä vaikutti jollakin
tavoin Heinolan seudulla. Kerron myöhemmin tarkemmin kaikista kokemuksistani
itse Kansanlähetyksen piirissä, mutta haluan aloittaa jollakin Helsingin
Raamattukouluun liittyvällä.
Jostakin kummallisesta syystä päädyin Raamattukoulun
oppilaaksi. Tuohon aikaan olin melko lapsellinen, ja kun hakupapereihin tuli
liittää jonkinlainen elämäntarina, ajattelin sen sisältävän myös sen aikaisen
surullisella tavalla päättyneen seurusteluni tyttöystäväni kanssa. Jokainen voi
arvata asenteeni ja ajatukseni tuota laitosta kohtaan, kun huomasin, että se
ilmeisesti oli annettu koko henkilökunnan luettavaksi, keittäjä mukaan lukien.
Syy ei varmaankaan ollut niin paljon Raamattukoulussa, kuin sisimmässäni, mutta
tunsin alusta alkaen olevani aivan väärässä paikassa. Minä olin ehtinyt
tutustumaan moniin eri kristillisiin suuntiin, eikä mielessäni ollut täysin selvinnyt
missä oma paikkani oli. Jo tuohon aikaan sisäinen ääneni kuitenkin kehotti ja
lohdutti minua: ”Odota, odota, sinun aikasi tulee ja löydät oman paikkasi, eikä
se ole minkään kirkkokunnan piirissä.”
Ilmeisestikin sitten kevättalvella olimme harjoitteluun
kuuluvalla puhujamatkalla jossakin Kymenlaaksossa. Tässä kohden tulee ohitse
asian mieleen se, kuinka kerran kysyttiin halukkaita kokouksen pitäjiksi
sokeainkoululle. Yksi miespuolisista oppilaista ilmoitti halukkuutensa, mutta
pahoitteli sitä, ettei osannut viittomakieltä; miten hän voisi pitää kokouksen
sokeainkoululla!?
Niin, tuohon aikaan minä olin todella sisäisesti
rikki ja haavoilla. Yksi suurista tekijöistä oli ilmeisestikin se, että koin
koko koulun olevan kuin rokotusta kaikkia muita uskonsuuntia vastaan, vaikka
oppilaiden joukossa oli käsittääkseni sekä helluntailaisia että
vapaakirkollisia. Muutamat rehtorin ”lellikit” saivat käyttäytyä aivan muista
poiketen, eikä heitä nuhdeltu siitä. Olihan toinen lahjakas laulaja ja toinen
rempseä nuorisotyöntekijä. Toisaalta muutamaa suoranaista tyttöressukkaa
ruodittiin mitä ankarimmalla kädellä. Kaikki aiheellinenkin arvostelu ja moite
tyrmättiin ajatuksella: ”Kaikki tämä palvelee muiden kouluttamiseksi!”
Niin, sisäisesti rikkinäisenä pidin sitten jonkinlaisen
puheen tuona iltana Kymenlaaksossa. Minulla ei ollut juuri minkäänlaista
tervettä itsetuntoa tallella, ja olin hyvin aralla tunnolla kokouksen jälkeen.
Tuskin on mikään niin voimallisesti jäänyt mieleeni kuin se, mitä tapahtui
sitten eteisaulassa. Yksi puhujista oli ollut Olli Pessala, jonka ansioksi kai
kouluun pääsemiseni katsottiin. Seisoimme siis siinä, kun paikalle tuli vanha,
hyvin arvostettu, rokonarpikasvoinen saarnamies. Tunsin tietynlaista
kunnioittavaa pelkoa hänen edessään, mutta se mitä hän Olli Pessalalle totesi
minun kuulteni, jäi eliniäksi mieleeni jonakin sellaisena asiana, joka ei
liiemmin suo kunniaa hänelle. Mainitsen tämän siitä syystä, että uskon sen
olevan elävä kuva kaikesta siitä, mikä on ollut niin oleellista ennen kaikkea kansanlähetyksessä
sekä kaikissa eri yhteisöissä, omamme mukaan lukien.
Minä olin rikki, hajalla, masentunut. Ja tämä suuri
saarnamies toteaa hyvin itsevarmasti ja vaikuttavalla äänellä: ”Jos tämä veli olisi muutaman viikon minun
kanssani, tulisi hänestä nöyrä mies!” Nyt jälkeenpäin tässä kaikessa voisi
nähdä myös jotakin humoristista ja vähemmän vakavaa, mutta toisaalta on leikki
pois kaikesta siitä, mitä sen taakse kätkeytyy. Kuinka ylipäätään joku rohkenee
lausua sellaista? Kuinka jollakin on niin suuret luulot itsestään? Vai oliko
hän todella varma siitä mitä sanoi? Tietynlainen ahdistus pyrkii vieläkin
valtaamaan mieleni ajatellessani sitä. Jos siihen asti oli jonkinlaista
ihmispelkoa ollut sydämessäni, sain siinä hetkessä sisimpääni sellaisen iskun, että
se itse asiassa vieläkin koskee.
Ihmispelko on todellisuutta, se ei tule itsestään,
vaan sen vaikuttavat erilaiset henkivallat eri ihmisissä. Todellisuudessa
halusin niin kauaksi kuin mahdollista tuosta miehestä, hänen vaikutuksestaan.
Häntä en milloinkaan elämässäni enää haluaisi kohdata! Rikollista ajatteluako?
En usko. Tämä on juuri sitä, mitä niin lukuisat julistajat kylvävät ympärilleen
ihmetellen sitä, että ihmiset eivät tulekaan sellaisiksi kuin he toivovat, he
eivät saavutakaan ihmisten luottamusta. Tietysti on olemassa sellaisiakin
ihmisiä, jotka pitävät siitä että heitä nöyryytetään, heitä alistetaan, mutta
sallittakoon myöskin todeta, että he eivät ole oikein terveitä.
Filippiläiskirjeen toisessa luvussa kerrotaan siitä
mielestä, joka Kristuksella Jeesuksella oli. Sen mielen tulisi olla meissäkin.
Hän alensi itsensä niin alas kuin missä ei kukaan ihminen kulje. Itse asiassa
Hän kantaa meitä altapäin. Hän ymmärtää meidän heikkouttamme, Hän on kykenevä
säälimään meitä, ymmärtämään meitä. Missä tämä on tänä päivänä meidän
seurakunnissamme? Missä ovat ne ihmiset, joilla on tämä mieli?
Minä uskon tänä päivänä enemmän kuin milloinkaan
aikaisemmin vanhanaikaiseen Evankeliumiin, missä kaiken keskipisteenä on Herra
Jeesus Kristus meidän puolestamme kuolleena, meidän rikkomustemme tähden
ristille naulittuna. Joka katsoo Häneen, ei voi ajatellakaan nöyryyttävänsä
jotakin toista saman tien kulkijaa. Tässä ajassa on ahdistusta enemmän kuin
milloinkaan aikaisemmin; suuri osa kristittyjä ei vain kykene havaitsemaan
sitä.
Me elämme ajassa, jossa kaiken toiminnan keskeisenä
ajatuksena on hyödyn tavoittelu. Mikään liiketoiminta ei kukoista ilman
mahdollisimman suurta voiton tavoittelua. Ja koska kristillisyydestä on itse
asiassa tullut myös liiketoimintaa, hallitsee kaikkea hyödyn saaminen tavalla
tai toisella. Jos joku ei hyödytä toimintaa, hänelle ei anneta merkitystä.
Todellinen kristillisyys, todellinen usko, on
kuitenkin kaiken tällaisen yläpuolella. Todellinen
uskovaisuus on olemassa muita varten, muiden parhaaksi. Itsensä kieltäminen
on vaikea asia, koska se kuitenkin sisältää myös itsestänsä huolen pitämisen.
Täydellinen itsensä kieltäminen on, kuten tulemme vielä huomaamaan, jotakin
aivan muuta kuin se, mitä tähän asti on sellaisena pidetty. Mieleeni tulee vaistomaisesti
esimerkki kansanlähetyksen ajaltani.
Olin tullut uskoon aivan hiljattain. Se ei ollut
minulle niin erikoinen ja valtava kokemus kuin joillekin heidän kertomansa
perusteella. Minä en sanan varsinaisessa merkityksessä ollut koskaan todella
maailmassa, sillä Jumalan varjeleva käsi oli melko erikoisella tavalla mukana
elämässäni aivan lapsesta asti. En ollut tunnustava kristitty, en myöskään
ollut kovin kiltti ihminen. Mutta minulla oli se etuoikeus, ettei minun
tarvinnut ryvettyä kaikessa siinä maailmallisessa menossa, mikä niin monille on
aikaansaanut parantumattomia haavoja. Vaikka Jumalan armo tuleekin ihmisen
osaksi, ei se kuitenkaan merkitse sitä, että kaikki arvetkin poistuisivat; ehkä
joku on saanut kokea senkin, mutta yleensä kaikki meitä haavoittava jättää
jälkeensä jonkinlaisia arpia.
Minulla oli siis etuoikeus kokea lapsuus ja nuoruus
erikoisessa varjeluksessa, sillä sieluni ja olemukseni tuskin olisi kestänyt
kovin suuria pettymyksiä. Olen toisaalla kertonut uskoon tulooni liittyvistä asioista,
joten en tässä ryhdy toistamaan kaikkea. Mutta mitä tulee itsensä kieltämiseen
ja elämänsä toisten puolesta antamiseen, sain kokea melko konkreettisen
esimerkin noina ensimmäisinä uskon vuosinani. Minä selvästikin halusin palvella
Herraa, vaikka en tuntenut olevani kotonani missään kirkkokunnassa tai
seurakunnassa. Minulla oli aivan kummallinen valmius uskonelämään, vaikka en
vielä juurikaan ollut lukenut Raamattua.
Seppo Rantanen oli hyvin merkittävä ja toimelias
veli Heinolan seudulla tuohon aikaan ja varmasti myöhemminkin. Hänellä oli
pikkubussi ja teltta, joiden kanssa nuoriso ja vanhemmatkin kiersivät koko
kesän evankelioimassa. Lisäksi oli pieni sininen vihko, johon tehtiin merkintä
joka kerta, kun joku piti puheen telttakokouksissa. Kuinka ollakaan, siellä ei
ollut kovinkaan monta merkintää Markku-veljen kohdalla, ja siitä mainittiin
kauniisti nuhdellen. Mistä se johtui? Välinpitämättömyydestäkö, penseydestäkö,
laiskuudestako? Sen sijaan että olisi jatkuvasti ollut teltalla saarnaamassa,
tämä veli istui mieluummin seurakunnan raamattupiirissä ja kehotti muitakin
tekemään samoin, sillä seurauksella, että jopa Helsingissä asti puhuttiin tästä
kapinamielestä ja – miehestä.
Olin kokenut uskoon tulon, halusin palvella Jumalaa,
mutta kaiken rehellisyyden nimessä en kokenut olevani siinä määrin tietoinen
jumalanvaltakunnan asioista, että olisin jatkuvasti voinut opettaa muita. Jo
terve järki sanoi sen. Asiaan ei vaikuttanut sekään, että jokaista nukkumaani
tuntia kohden niin ja niin monta sielua siirtyi iäisyyteen ilman tietoa
Jumalasta; minä en menettänyt sen johdosta yöuniani, vaikka moni sen tekikin.
Yksinkertaisesti näin tärkeämmäksi saada ensin itse kasvaa uskossa, voidakseni
sitten sydämen vakaumuksesta puhua sen minkä puhuisin. Koko elämäni ajan
minulle on ollut vastenmielinen ajatus ”puhuminen puhumisen tähden”. Tottahan
toki janoinen kuulijakin vaistosi jokaisen puhujan kohdalla sen, puhuiko tämä
sydämen kyllyydestä ja vakaumuksesta, vaiko vain puhumisen tarpeesta!
Ilman suurempaa oppineisuutta minä jo silloin
käsitin, ettei itsensä kieltäminen ole sitä, että kuluttaa itsensä loppuun
muiden ihmisten tähden, jopa ilman mitään merkittävää tulosta. Minä en ole
halukas tuomitsemaan, en missään tapauksessa, vaan päinvastoin säälin kaikkia
niitä, jotka tuona aikana aivan pakotettiin jatkuvaan julistustoimintaan
vastoin sisäistä vakaumustaan. He puhuivat, puhuivat ja puhuivat, mutta mikä on
todellisuus Jumalan silmissä? Olisi varmaan parempi ettemme koskaan saa tietää
sitä, mutta sydämessä on voimakas epäilys sen suhteen, että monen kohdalla
olisi ollut parempi, etteivät he olisi kuulleet mitään, sen sijaan että
mahdollisesti kuulivat sellaista ja sellaisella tavalla, että se sulki heidän
sydämensä todelliselta Jumalan ääneltä.
Paatoksellinen
puhe, joka ei lähde sydämestä eikä ole Jumalan Hengen vaikuttamaa, ei
sittenkään palvele hengellisiä tarpeita, koska se ei kykene tyydyttämään sielun
hengellistä nälkää ja hätää. Kuka onkaan keksinyt sen ajatuksen, etteivät niin
sanotut ”maailman ihmiset” ollenkaan näkisi meidän hurskaan ulkokuoremme
lävitse? Näillä kärsivillä ihmisillä on uskomattoman herkkä tutka, jolla he
tutkailevat kaikkea hengellisyyden nimen alla kulkevaa. Me olemme kuin avoimia
kirjoja heidän edessään, ja voi meitä, jos me emme olekaan Kristuksen kirjeitä
ja Hänen tuoksunsa näille ihmisille!
Itsensä kieltäminen on aina katsottu uskovaisen
korkeimmaksi hyveeksi, käsittämättä ollenkaan, mitä se todella tarkoittaa. Yksi
alkoholin orjuudesta pelastunut veli oli yksi ensimmäisistä ja innokkaimmista ilosanoman
eteenpäin viejistä. Hän oli vilpitön, rehellinen, itsensä kokonaan alttarille
antava. Mutta jokin soitti hälytyskelloja sisimmässäni jo alkuhetkistä alkaen.
Miksi ei tuolle veljelle annettu lainkaan aikaa kasvaa itse hengellisesti?
Miksi ei kukaan tämän itsensä kieltämisen keskellä sanonut ainoatakaan
rakastavaa sanaa tuolle veljelle? Rakkautta olisi ollut sanoa: ”Veljeni, sinä
olet pelastunut syvistä ja raskaista asioista. Jumalan armo on tullut sinun
kohdallesi ja sinä haluat palvella Herraa. Mutta Jumalan armo ja rakkaus on
siitä kummallinen asia, että se on suunniteltu ihmistä varten, vajavaista,
puutteellista ihmistä varten. Suunnitelmissa on huomioitu se, että monien
asioiden oivaltaminen ja oppiminen kestää aikansa jokaisen ihmisen kohdalla -
yksi on hieman nopeampi kuin toinen, mutta kukaan ei valmistu hetkessä. On
kysymys koko elämän ajan kestävästä prosessista; jos ihminen ei sitä
käsittäisikään, on Jumala sen säätänyt omassa kiireettömyydessään. Jumalan
kädessä on kaikki aika, Hänellä ei koskaan ole kiire. Jos me olemme osa
Jumalaa, ei meilläkään ole kiire - ei kiire minnekään.”
Itse asiassa Jumalan Sana ei puhu meidän
tuntemastamme kiireestä oikeastaan mitään. On vain yksi varoittava sana
Vanhassa Testamentissa: ”Ilman taitoa ei ole intokaan hyväksi, ja
kiirehtivän jalka astuu harhaan.” (Snl. 19: 2). Näin on käynyt
lukemattomille elovainioiden työntekijöille, niin kuin kävi tuollekin alkoholin
orjuudesta vapautuneelle veljelle. Hän yksinkertaisesti paloi loppuun aivan
lyhyessä ajassa. Veli Vuoren varoituksia ei kuunneltu eikä niistä välitetty.
Hän oli vain häijy vastustaja, joka kehotti muitakin nuoria osallistumaan
raamattupiireihin ja kasvamaan ensin uskon elämässä.
Kautta koko Raamatun voimme nähdä sen, että kaikki
Herran palvelijat elivät normaalia ihmisen elämää tietoisuudessa levon ja
muunkin ihmiselämälle välttämättömän tarpeesta. Itse Herra Jeesuskin vetäytyi
öiksi lepoon opetuslastensa kanssa, vaikka inhimillinen mieli olisikin tehnyt
toisin. Me emme saa halveksia Jumalan Sanan ja itse Herran esimerkkiä
.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti