Alkuperäinen teksti 09.02.99
"Ja hänen mukanaan kulki paljon kansaa; ja hän kääntyi ja sanoi
heille: "Jos joku tulee minun tyköni eikä vihaa isäänsä ja äitiänsä ja
vaimoaan ja lapsiaan ja veljiään ja sisariaan, vieläpä omaa elämäänsäkin, hän
ei voi olla minun opetuslapseni. Ja joka ei kanna ristiänsä ja seuraa minua, se
ei voi olla minun opetuslapseni.
Sillä jos joku teistä tahtoo rakentaa tornin, eikö hän ensin istu laskemaan
kustannuksia, nähdäkseen, onko hänellä varoja rakentaa se valmiiksi, etteivät,
kun hän on pannut perustuksen, mutta ei kykene saamaan rakennusta valmiiksi,
kaikki, jotka sen näkevät, rupeaisi pilkkaamaan häntä sanoen: 'Tuo mies ryhtyi
rakentamaan, mutta ei kyennyt saamaan valmiiksi'?
...NIIN EI MYÖS TEISTÄ YKSIKÄÄN, JOKA EI
LUOVU KAIKESTA, MITÄ HÄNELLÄ ON, VOI OLLA MINUN OPETUSLAPSENI." (Luuk. 14)
Jumalan Sanan mukaisesti viimeisissä ajoissa
ihmiset ovat ajatteleva vain itseänsä ja omia asioitansa. Koska laittomuus on
päässyt valtaan, on useimpien rakkaus kylmennyt. Olemme mitä suurimmassa määrin
saaneet katsella Jumalan Sanan peilistä todellista minuuttamme ja todellisia
kasvojamme, mutta miten olemme suhtautuneet näkemäämme? Olemmeko tyytyväisiä näkemäämme,
vai haluammeko mieluiten unohtaa kaiken mahdollisimman pian ja täydellisesti?
En voi mitään sille, että jo keväällä ja
alkukesästä mielessäni soi yhä uudelleen ja uudelleen kysymys: "MITÄ KRISTUKSEN SEURAAMINEN TODELLA
MERKITSEE MEILLE TÄSSÄ AJASSA, JA MITÄ SE MAKSAA MEILLE? Missä on veli tai
sisar, joka todella rakastaa Herraa Jeesusta Kristusta? Kenessä Jumalan Rakkaus
tulee julki tässä hetkessä?" Sisimmässäni soi samanaikaisesti mitä
voimakkaimmin ajatus siitä, että tämä kysymys minun on esitettävä niin
itselleni kuin myöskin kaikille veljilleni ja sisarilleni, joihin minulla on
edes jonkinlainen yhteys. Olemmeko todella koskaan pysähtyneet ajattelemaan
tätä?
Kun katselee sitä tilannetta, mikä vallitsee
omassa maassamme ja samoin kaikkialla maailmassa niiden Jumalan lasten
keskuudessa, jotka uskovat löytäneensä todellisen yhteyden Jumalaan ja Hänen
Sanaansa, ei voi olla esittämättä kysymystä: "Olemmeko todella
käsittäneet, mistä on kysymys? Olemmeko todella sitä, mitä uskomme ja väitämme
olevamme? Mikä todellisuudessa on uskonelämämme hedelmä?" Mikä meidän elämässämme ja todistuksessamme
saa ulkopuoliset vakuuttuneeksi siitä, että meille ja meissä on tapahtunut
jotakin todellista? Jumalan pettämätön ja iankaikkinen Sana vakuuttaa yhä
edelleen: "...että he kaikki
olisivat yhtä, niinkuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa, että hekin
meissä olisivat, niin että maailma uskoisi, että sinä olet minut lähettänyt...
(Joh. 16). Käytännön ja todellisuuden tasolla tämä Jumalan Sana tulee nimenomaan
tässä ajassa mitä suurimmassa määrin pilkatuksi ja halveksituksi
keskuudessamme. Yhteyttä ei ole, riitaisuutta sitäkin enemmän!
Minulla ei ole mitään kerskaamista missään
suhteessa, enkä voi katsoa itseäni toisia paremmaksi. Tunnustan avoimesti,
ettei minussa itsessäni ole mitään hyvää, ja Paavalin tavoin joudun
huudahtamaan: "Minä viheliäinen
ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?" Ihmisinä me
kaikki olemme vajavaisia ja lihallisia. Jos meissä on jotakin todellista hyvää
ja jumalallista, on se kaikki Jumalasta ja Hänen lahjaansa. Me kaikki
tiedostamme hyvin paljon hyvää, mitä Hän on meille antanut, mutta mitä Hän on
saanut vastalahjaksi meiltä? Mitä me olemme antaneet Hänelle, ja miten me
elämme Hänelle? Mitä merkitsee Kristuksen seuraaminen meille?
Me itse kukin olemme elämässämme käyneet
monenlaisten vaiheiden lävitse, ja usein suurtenkin vaikeuksien keskellä olemme
joutuneet huutamaan Herraa avuksemme. Mutta mitä ovat vaikeutemme itse asiassa?
Lähes poikkeuksetta me katsomme kaikki vaikeutemme ristiksi, joka vie meitä
lähemmäksi Jumalaa, mutta ovatko todella kaikki meitä koettelevat asiat Jumalan
yllemme asettamia, vai olemmeko itse ne yllemme saattaneet? Me sanomme niin
helposti: "Koska minä seuraan Kristusta, kohtaavat kaikki nämä asiat minua
sen tähden." Osittain kaikki tämä voi olla tottakin. Tässä ajassa
vihollinen tekee kaikkensa nimenomaan uskovaisia vastaan. MUTTA KANNAMMEKO
TODELLA KRISTUKSEN ARPIA RUUMIISSAMME, NIINKUIN PAAVALI ASIAN ILMAISEE (Gal. 6:
17)? Kolossalaiskirjeessä hän tuo asian
esiin seuraavalla tavalla: "Nyt
minä iloitsen kärsiessäni teidän tähtenne, ja mikä vielä puuttuu Kristuksen
ahdistuksista, sen minä täytän lihassani hänen ruumiinsa hyväksi, joka on
seurakunta" (Kol. 1: 24). 2. Kor. 4: 10 hän toteaa: "Me kuljemme, aina kantaen Jeesuksen
kuolemaa ruumiissamme, että Jeesuksen elämäkin tulisi meidän ruumiissamme
näkyviin."
Rakas veljeni ja sisareni, käsi sydämelle!
Tutkikaamme itseämme hiljaisuudessa Kaikkivaltiaan Jumalan edessä ja antakaamme
Hänen Henkensä puhua meille. Mitä
Kristuksen seuraaminen maksaa sinulle tänä päivänä, ja mitä se on maksanut
menneinä päivinä? Kuka todella rakastaa Herraa Jeesusta Kristusta? Olemmeko
me luopuneet kaikesta niin että olemme ensin etsineet Jumalan Valtakuntaa ja
Hänen vanhurskauttansa? Mistä itse asiassa olemme luopuneet Hänen hyväksensä?
Ajatellen ensimmäisiä veljiämme ja sisariamme, eikö olekin pakko todeta, että
heidän maksamansa hinta Herran Jeesuksen Kristuksen seuraamisesta on jotakin
sellaista, mitä emme edes rohkene mainita tänä päivänä?
Me saatamme kerskata vaikeuksistamme ja
niiden vaikutuksesta Herran luokse vievinä risteinä, mutta olemmeko todella
vielä koskaan kärsineet Paavalin tavoin? Meidän kärsimyksemme kohteena olemme
useimmiten me itse ja ME ITSE korjaamme sadon, joko siunaukset tai yhä
uudistuvan ahdistuksen. Meidän mielestämme siinä ei ole mitään väärää, ja
jossakin mielessä se tietyssä määrin on luonnollista ja hyväksyttävää. Mutta
kuinka taivaanlaajuinen ero kaikessa onkaan, kun todella syvennymme
ajattelemaan, mitä Paavali sanoo: "Nyt
minä iloitsen kärsiessäni TEIDÄN TÄHTENNE, ja mitä vielä puuttuu Kristuksen
ahdistuksista, sen minä täytän lihassani HÄNEN RUUMIINSA HYVÄKSI, JOKA ON
SEURAKUNTA, jonka palvelijaksi minä olen tullut Jumalan armotalouden mukaan,
joka minulle on annettu TEITÄ VARTEN..."
Kärsimykset ja taistelut kuuluvat meidän
elämäämme, ja ahdinkotiloissammekaan Jumala ei jätä meitä yksin. Mutta me emme
voi loputtomiin taistella taistelujamme itsessämme ja itsemme kanssa, vaan nyt
on viimeinen aika meidän herätä näkemään asemamme Jumalan Valtakunnassa. Meidät
on Paavalin tavoin kutsuttu kärsimään TOISTEN IHMISTEN TÄHDEN, HERRAN RUUMIIN
HYVÄKSI, JOKA ON SEURAKUNTA!
Onko meillä todella vielä aikaa kipuilla
itsemme ja omien asioidemme kanssa? Herran tulemus on aivan oven edessä, ja me
kulutamme aikamme hyödyttömissä kamppailuissa katsellen omaa itseämme. Meidän
kamppailumme kestäessä tuhannet ja tuhannet sielut ovat suuressa hädässä ja
odottavat Jumalalta jonkinlaista asioihin puuttumista. Mutta kenet Jumala
lähettäisi? Kenet meistä Hän voi lähettää, jos me kaikki ajattelemme vain omaa
itseämme ja omaa lähipiiriämme? Me olemme ahdistettuja, me olemme maahan
lyötyjä, meitä on kohdannut menetys. Mutta millainen meidän menetyksemme todellisuudessa
on?
En voi olla ajattelematta Joonaa, joka
mielestään kokee suunnattoman menetyksen ja toivottaa itsellensä kuolemaa: "Parempi on minulle kuolema kuin
elämä!" Veljeni ja sisareni,
mitä Jumala vastasi Joonalle ja mitä Hän aivan varmasti vastaa meille tänä
päivänä? Asettukaamme Hänen eteensä Joonan tavoin ja kuulkaamme, mikä Hänen
mielipiteensä on meidän omista ahdistuksistamme meidän kutsumuksemme rinnalla. "Mutta Jumala sanoi Joonalle: 'Onko
vihastumisesi risiinikasvin tähden oikea?' Tämä vastasi (niin kuin mekin
hänen sijassansa olisimme vastanneet):
'Oikea on vihastumiseni kuolemaan asti!" Me olemme oppineet vuosien
saatossa asettamaan asiat omaan, oman mielemme mukaiseen tärkeysjärjestykseen,
ja kuinka vaikeata onkaan voida löytää Jumalan mielen mukainen järjestys!
Tottumus on toinen luontomme, mutta kestämmekö omien ajatustemme kanssa Jumalan
kasvojen edessä?
Me koemme omat koettelemuksemme maailman
tärkeimpänä asiana, ja joskus tunteemme yltävät jonkun todella läheisen ystävän
tai tuttavan kärsimyksiin asti, mutta sydämemme jää kylmäksi kaikkia kauempana
olevia kohtaan. Tämä on inhimillistä, luonnollista, mutta eikö Jumala ole
kutsunut meidät johonkin paljon suurempaan ja korkeampaan kutsumukseen ja
palvelustehtävään?
Joona lepäsi risiinikasvin varjossa, jonka
syntymiseen hänellä ei ollut mitään osuutta. Herra toimitti tuon risiinikasvin
kasvamaan juuri oikeaan paikkaan oikealla ajalla. Mutta aivan samoin kuin
Jumala oli antanut kasvin kasvaa, samoin Hän oikealla ajalla antoi madon tulla
kalvamaan tuota kasvia, niin että se kuivui. Jumala antoi myöskin tulikuuman
itätuulen puhaltaa ja auringon paistaa Joonaa päähän. (Kuinka oikeaan paikkaan
kuumuus kohdistuikaan!) Niin hän toivotti itsellensä kuolemaa ja sanoi:
'Parempi on minulle kuolema kuin elämä!" Eikö olekin tuttua tekstiä?
Me saatamme ajatella mitä haluamme ja
suhtautua asioihin oman ymmärryksemme mukaisesti. Niin, niin, veljeni ja
sisareni, olet kuka tahansa tai missä tahansa, tiedät mitä tahansa ja ajattelet
kuulleesi ja saaneesi tietoosi kaiken jumalallisen tässä ajassa — JUMALAN AURINKO PAISTAA NIIN SINUN KUIN
MINUNKIN PÄÄHÄNI, NIIN ETTÄ KAIKKI INHIMILLINEN AJATUS JA TIETO LELLUU JA
PAISUU PÄÄSSÄMME, NIIN ETTÄ LUULEMME PÄÄMME HALKEAVAN. TUNNEMME OLOMME
SIETÄMÄTTÖMÄKSI KUUMAN ITÄTUULEN PUHALTAESSA JA AURINGON PAISTEEN VAIN
KIRKASTUESSA KIRKASTUMISTAAN. "PAREMPI ON MINULLE KUOLEMA KUIN
ELÄMÄ!"
KUINKA VÄÄRÄSSÄ ME OLEMMEKAAN! JUMALA EI OLE KUTSUNUT MEITÄ TIETÄMÄÄN JA
YMMÄRTÄMÄÄN PALJON, JA SITTEN KUOLEMAAN TIEDONPALJOUTEEMME! JUMALA ON KUTSUNUT
MEIDÄT ELÄMÄÄN JA PALVELEMAAN KANSSAIHMISIÄMME, NIINKUIN PAAVALI SELVÄSTI TUO
JULKI! "SEN MINÄ TÄYTÄN LIHASSANI HÄNEN RUUMIINSA HYVÄKSI, JOKA ON
SEURAKUNTA!"
Me
olemme omien koettelemustemme keskellä unohtaneet veljemme ja sisaremme, läheisemme,
naapurimme, niin lähellä kuin kaukana olevat. Me olemme kadottaneet näyn
hukkuvista sieluista, ja niin kuin aikamme suuri jumalanmies sanoi, jos meille
käy näin, olemme pian itse kuolleita. Jumala armahtakoon meitä ja antakoon
meille uuden näyn, uuden ensimmäisen rakkauden, hädän toinen toisemme puolesta.
Silloin vasta saamme todellisen avun omiinkin tarpeisiimme.
"Niin
Herra sanoi: 'Sinä armahdat risiinikasvia, josta et ole vaivaa nähnyt ja jota et
ole kasvattanut, joka yhden yön lapsena syntyi ja yhden yön lapsena kuoli. ENKÖ SIIS MINÄ ARMAHTAISI NIINIVEÄ, SITÄ
SUURTA KAUPUNKIA, JOSSA ON ENEMMÄN KUIN SATA KAKSIKYMMENTÄ TUHATTA IHMISTÄ,
JOTKA EIVÄT VIELÄ TIEDÄ, KUMPI KÄSI ON OIKEA, KUMPI VASEN, NIIN MYÖS PALJON
ELÄIMIÄ?"
MITÄ MAKSAA HERRAN JEESUKSEN KRISTUKSEN SEURAAMINEN SINULLE TÄNÄ
PÄIVÄNÄ? Joona joutui meripedon vatsaan ja merten syvyyksiin. Sinä ja minä
olemme saattaneet kulkea syvyyksien lävitse, pimeyden lävitse, ahdistusten
lävitse. MUTTA ME EMME MILLOINKAAN SAA
UNOHTAA JUMALALLISTA KUTSUMUSTAMME JA TEHTÄVÄÄMME! MEITÄ EI OLE KUTSUTTU
ELÄMÄÄN ITSEÄMME VARTEN! "SILLÄ EI KUKAAN MEISTÄ ELÄ ITSELLENSÄ, EIKÄ
KUKAAN KUOLE ITSELLENSÄ. JOS ME ELÄMME, NIIN ELÄMME HERRALLE, JA JOS KUOLEMME,
NIIN KUOLEMME HERRALLE. SENTÄHDEN, ELIMMEPÄ TAI KUOLIMME, NIIN ME OLEMME HERRAN
OMAT" (Room. 14: 7-8).
Meille
ei ole luvattu mitään helppoa tietä, mutta meille on luvattu tie Herran kanssa.
Mitä ovatkaan koettelemuksemme sen rinnalla, mitä Paavali sai kokea? "Sillä minusta näyttää, että Jumala on
asettanut meidät apostolit vihoviimeisiksi, ikäänkuin kuolemaan tuomituiksi;
meistä on tullut kaiken maailman katseltava, sekä enkelien että ihmisten...
Vielä tänäkin päivänä me kärsimme sekä nälkää että janoa, olemme alasti, meitä
piestään, ja me kuljemme kodittomina, me näemme vaivaa tehden työtä omin käsin.
Meitä herjataan, mutta me siunaamme, meitä vainotaan, mutta me kestämme; meitä
parjataan, mutta me puhumme leppeästi, meistä on tullut kuin mikäkin maailman
tunkio, kaikkien hylkimiä, aina tähän päivään asti." (1. Kor. 4).
"Me
olemme kaikin tavoin ahdingossa, mutta emme umpikujassa, neuvottomat, mutta
emme toivottomat, vainotut, mutta emme hyljätyt, maahan kukistetut, mutta emme
tuhotut. Me kuljemme, aina kantaen Jeesuksen kuolemaa ruumiissamme, että
Jeesuksen elämäkin tulisi meidän ruumiissamme näkyviin. Sillä me, jotka elämme,
olemme alati annetut kuolemaan Jeesuksen tähden, että Jeesuksen elämäkin tulisi
kuolevaisessa lihassamme näkyviin." (2. Kor. 4).
"Olen
nähnyt vaivaa enemmän, olen ollut useammin vankeudessa, minua on ruoskittu ylen
paljon, olen monta kertaa ollut kuoleman vaarassa. Juutalaisilta olen viidesti
saanut neljäkymmentä lyöntiä, yhtä vaille; kolmesti olen saanut raippoja,
kerran minua kivitettiin, kolmesti olen joutunut haaksirikkoon, vuorokauden
olen meressä ajelehtinut, olen usein ollut matkoilla, vaaroissa virtojen
vesillä, vaaroissa rosvojen keskellä, vaaroissa heimoni puolelta, vaaroissa
pakanain puolelta, vaaroissa kaupungeissa, vaaroissa erämaassa, vaaroissa
merellä, vaaroissa valheveljien keskellä; ollut työssä ja vaivassa; paljon
paastonnut, kärsinyt vilua ja alastomuutta. Ja kaiken muun lisäksi
jokapäiväistä tunkeilua luonani, huolta kaikista seurakunnista. Kuka on heikko,
etten minäkin olisi heikko? Kuka lankeaa, ettei se minua polttaisi? Jos minun
kerskata täytyy, niin kerskaan heikkoudestani." (2. Kor. 11).
Miksi hän joutui kokemaan kaiken tämän?
Suorittaessaan liikematkoja? Ollessaan kesälomamatkalla? Ei, vaan palvellessaan
Herraa ja Hänen Seurakuntaansa. Siitä tietoisena hän saattaa vakuuttaa: "Herran Jeesuksen Jumala ja Isä, joka
on ylistetty iankaikkisesti, tietää, etten valhettele." Samoin hän
saattaa sanoa: "... sillä minä en
etsi teidän omaanne, vaan teitä itseänne... ja minä olen mielelläni uhraava
kaikki, uhraava itsenikin, teidän sielujenne hyväksi. Senkötähden, että teitä
näin suuresti rakastan, minä saan teiltä vähemmän vastarakkautta?" (2.
Kor. 12: 14-15).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti