MITÄ MAKSAA KRISTUKSEN SEURAAMINEN TÄSSÄ AJASSA?

Alkuperäinen teksti 09.02.99

   "Ja hänen mukanaan kulki paljon kansaa; ja hän kääntyi ja sanoi heille: "Jos joku tulee minun tyköni eikä vihaa isäänsä ja äitiänsä ja vaimoaan ja lapsiaan ja veljiään ja sisariaan, vieläpä omaa elämäänsäkin, hän ei voi olla minun opetuslapseni. Ja joka ei kanna ristiänsä ja seuraa minua, se ei voi olla minun opetuslapseni.

  Sillä jos joku teistä tahtoo rakentaa tornin, eikö hän ensin istu laskemaan kustannuksia, nähdäkseen, onko hänellä varoja rakentaa se valmiiksi, etteivät, kun hän on pannut perustuksen, mutta ei kykene saamaan rakennusta valmiiksi, kaikki, jotka sen näkevät, rupeaisi pilkkaamaan häntä sanoen: 'Tuo mies ryhtyi rakentamaan, mutta ei kyennyt saamaan valmiiksi'?

  ...NIIN EI MYÖS TEISTÄ YKSIKÄÄN, JOKA EI LUOVU KAIKESTA, MITÄ HÄNELLÄ ON, VOI OLLA MINUN OPETUSLAPSENI." (Luuk. 14)

   Jumalan Sanan mukaisesti viimeisissä ajoissa ihmiset ovat ajatteleva vain itseänsä ja omia asioitansa. Koska laittomuus on päässyt valtaan, on useimpien rakkaus kylmennyt. Olemme mitä suurimmassa määrin saaneet katsella Jumalan Sanan peilistä todellista minuuttamme ja todellisia kasvojamme, mutta miten olemme suhtautuneet näkemäämme? Olemmeko tyytyväisiä näkemäämme, vai haluammeko mieluiten unohtaa kaiken mahdollisimman pian ja täydellisesti?

   En voi mitään sille, että jo keväällä ja alkukesästä mielessäni soi yhä uudelleen ja uudelleen kysymys: "MITÄ KRISTUKSEN SEURAAMINEN TODELLA MERKITSEE MEILLE TÄSSÄ AJASSA, JA MITÄ SE MAKSAA MEILLE? Missä on veli tai sisar, joka todella rakastaa Herraa Jeesusta Kristusta? Kenessä Jumalan Rakkaus tulee julki tässä hetkessä?" Sisimmässäni soi samanaikaisesti mitä voimakkaimmin ajatus siitä, että tämä kysymys minun on esitettävä niin itselleni kuin myöskin kaikille veljilleni ja sisarilleni, joihin minulla on edes jonkinlainen yhteys. Olemmeko todella koskaan pysähtyneet ajattelemaan tätä?

   Kun katselee sitä tilannetta, mikä vallitsee omassa maassamme ja samoin kaikkialla maailmassa niiden Jumalan lasten keskuudessa, jotka uskovat löytäneensä todellisen yhteyden Jumalaan ja Hänen Sanaansa, ei voi olla esittämättä kysymystä: "Olemmeko todella käsittäneet, mistä on kysymys? Olemmeko todella sitä, mitä uskomme ja väitämme olevamme? Mikä todellisuudessa on uskonelämämme hedelmä?" Mikä meidän elämässämme ja todistuksessamme saa ulkopuoliset vakuuttuneeksi siitä, että meille ja meissä on tapahtunut jotakin todellista? Jumalan pettämätön ja iankaikkinen Sana vakuuttaa yhä edelleen: "...että he kaikki olisivat yhtä, niinkuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa, että hekin meissä olisivat, niin että maailma uskoisi, että sinä olet minut lähettänyt... (Joh. 16). Käytännön ja todellisuuden tasolla tämä Jumalan Sana tulee nimenomaan tässä ajassa mitä suurimmassa määrin pilkatuksi ja halveksituksi keskuudessamme. Yhteyttä ei ole, riitaisuutta sitäkin enemmän!

   Minulla ei ole mitään kerskaamista missään suhteessa, enkä voi katsoa itseäni toisia paremmaksi. Tunnustan avoimesti, ettei minussa itsessäni ole mitään hyvää, ja Paavalin tavoin joudun huudahtamaan: "Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?" Ihmisinä me kaikki olemme vajavaisia ja lihallisia. Jos meissä on jotakin todellista hyvää ja jumalallista, on se kaikki Jumalasta ja Hänen lahjaansa. Me kaikki tiedostamme hyvin paljon hyvää, mitä Hän on meille antanut, mutta mitä Hän on saanut vastalahjaksi meiltä? Mitä me olemme antaneet Hänelle, ja miten me elämme Hänelle? Mitä merkitsee Kristuksen seuraaminen meille?

   Me itse kukin olemme elämässämme käyneet monenlaisten vaiheiden lävitse, ja usein suurtenkin vaikeuksien keskellä olemme joutuneet huutamaan Herraa avuksemme. Mutta mitä ovat vaikeutemme itse asiassa? Lähes poikkeuksetta me katsomme kaikki vaikeutemme ristiksi, joka vie meitä lähemmäksi Jumalaa, mutta ovatko todella kaikki meitä koettelevat asiat Jumalan yllemme asettamia, vai olemmeko itse ne yllemme saattaneet? Me sanomme niin helposti: "Koska minä seuraan Kristusta, kohtaavat kaikki nämä asiat minua sen tähden." Osittain kaikki tämä voi olla tottakin. Tässä ajassa vihollinen tekee kaikkensa nimenomaan uskovaisia vastaan. MUTTA KANNAMMEKO TODELLA KRISTUKSEN ARPIA RUUMIISSAMME, NIINKUIN PAAVALI ASIAN ILMAISEE (Gal. 6: 17)?   Kolossalaiskirjeessä hän tuo asian esiin seuraavalla tavalla: "Nyt minä iloitsen kärsiessäni teidän tähtenne, ja mikä vielä puuttuu Kristuksen ahdistuksista, sen minä täytän lihassani hänen ruumiinsa hyväksi, joka on seurakunta" (Kol. 1: 24). 2. Kor. 4: 10 hän toteaa: "Me kuljemme, aina kantaen Jeesuksen kuolemaa ruumiissamme, että Jeesuksen elämäkin tulisi meidän ruumiissamme näkyviin."

   Rakas veljeni ja sisareni, käsi sydämelle! Tutkikaamme itseämme hiljaisuudessa Kaikkivaltiaan Jumalan edessä ja antakaamme Hänen Henkensä puhua meille. Mitä Kristuksen seuraaminen maksaa sinulle tänä päivänä, ja mitä se on maksanut menneinä päivinä? Kuka todella rakastaa Herraa Jeesusta Kristusta? Olemmeko me luopuneet kaikesta niin että olemme ensin etsineet Jumalan Valtakuntaa ja Hänen vanhurskauttansa? Mistä itse asiassa olemme luopuneet Hänen hyväksensä? Ajatellen ensimmäisiä veljiämme ja sisariamme, eikö olekin pakko todeta, että heidän maksamansa hinta Herran Jeesuksen Kristuksen seuraamisesta on jotakin sellaista, mitä emme edes rohkene mainita tänä päivänä?

   Me saatamme kerskata vaikeuksistamme ja niiden vaikutuksesta Herran luokse vievinä risteinä, mutta olemmeko todella vielä koskaan kärsineet Paavalin tavoin? Meidän kärsimyksemme kohteena olemme useimmiten me itse ja ME ITSE korjaamme sadon, joko siunaukset tai yhä uudistuvan ahdistuksen. Meidän mielestämme siinä ei ole mitään väärää, ja jossakin mielessä se tietyssä määrin on luonnollista ja hyväksyttävää. Mutta kuinka taivaanlaajuinen ero kaikessa onkaan, kun todella syvennymme ajattelemaan, mitä Paavali sanoo: "Nyt minä iloitsen kärsiessäni TEIDÄN TÄHTENNE, ja mitä vielä puuttuu Kristuksen ahdistuksista, sen minä täytän lihassani HÄNEN RUUMIINSA HYVÄKSI, JOKA ON SEURAKUNTA, jonka palvelijaksi minä olen tullut Jumalan armotalouden mukaan, joka minulle on annettu TEITÄ VARTEN..."

   Kärsimykset ja taistelut kuuluvat meidän elämäämme, ja ahdinkotiloissammekaan Jumala ei jätä meitä yksin. Mutta me emme voi loputtomiin taistella taistelujamme itsessämme ja itsemme kanssa, vaan nyt on viimeinen aika meidän herätä näkemään asemamme Jumalan Valtakunnassa. Meidät on Paavalin tavoin kutsuttu kärsimään TOISTEN IHMISTEN TÄHDEN, HERRAN RUUMIIN HYVÄKSI, JOKA ON SEURAKUNTA!

   Onko meillä todella vielä aikaa kipuilla itsemme ja omien asioidemme kanssa? Herran tulemus on aivan oven edessä, ja me kulutamme aikamme hyödyttömissä kamppailuissa katsellen omaa itseämme. Meidän kamppailumme kestäessä tuhannet ja tuhannet sielut ovat suuressa hädässä ja odottavat Jumalalta jonkinlaista asioihin puuttumista. Mutta kenet Jumala lähettäisi? Kenet meistä Hän voi lähettää, jos me kaikki ajattelemme vain omaa itseämme ja omaa lähipiiriämme? Me olemme ahdistettuja, me olemme maahan lyötyjä, meitä on kohdannut menetys. Mutta millainen meidän menetyksemme todellisuudessa on?

   En voi olla ajattelematta Joonaa, joka mielestään kokee suunnattoman menetyksen ja toivottaa itsellensä kuolemaa: "Parempi on minulle kuolema kuin elämä!"  Veljeni ja sisareni, mitä Jumala vastasi Joonalle ja mitä Hän aivan varmasti vastaa meille tänä päivänä? Asettukaamme Hänen eteensä Joonan tavoin ja kuulkaamme, mikä Hänen mielipiteensä on meidän omista ahdistuksistamme meidän kutsumuksemme rinnalla. "Mutta Jumala sanoi Joonalle: 'Onko vihastumisesi risiinikasvin tähden oikea?' Tämä vastasi (niin kuin mekin hänen sijassansa olisimme vastanneet): 'Oikea on vihastumiseni kuolemaan asti!" Me olemme oppineet vuosien saatossa asettamaan asiat omaan, oman mielemme mukaiseen tärkeysjärjestykseen, ja kuinka vaikeata onkaan voida löytää Jumalan mielen mukainen järjestys! Tottumus on toinen luontomme, mutta kestämmekö omien ajatustemme kanssa Jumalan kasvojen edessä?

   Me koemme omat koettelemuksemme maailman tärkeimpänä asiana, ja joskus tunteemme yltävät jonkun todella läheisen ystävän tai tuttavan kärsimyksiin asti, mutta sydämemme jää kylmäksi kaikkia kauempana olevia kohtaan. Tämä on inhimillistä, luonnollista, mutta eikö Jumala ole kutsunut meidät johonkin paljon suurempaan ja korkeampaan kutsumukseen ja palvelustehtävään?

   Joona lepäsi risiinikasvin varjossa, jonka syntymiseen hänellä ei ollut mitään osuutta. Herra toimitti tuon risiinikasvin kasvamaan juuri oikeaan paikkaan oikealla ajalla. Mutta aivan samoin kuin Jumala oli antanut kasvin kasvaa, samoin Hän oikealla ajalla antoi madon tulla kalvamaan tuota kasvia, niin että se kuivui. Jumala antoi myöskin tulikuuman itätuulen puhaltaa ja auringon paistaa Joonaa päähän. (Kuinka oikeaan paikkaan kuumuus kohdistuikaan!) Niin hän toivotti itsellensä kuolemaa ja sanoi: 'Parempi on minulle kuolema kuin elämä!" Eikö olekin tuttua tekstiä?

   Me saatamme ajatella mitä haluamme ja suhtautua asioihin oman ymmärryksemme mukaisesti. Niin, niin, veljeni ja sisareni, olet kuka tahansa tai missä tahansa, tiedät mitä tahansa ja ajattelet kuulleesi ja saaneesi tietoosi kaiken jumalallisen tässä ajassa — JUMALAN AURINKO PAISTAA NIIN SINUN KUIN MINUNKIN PÄÄHÄNI, NIIN ETTÄ KAIKKI INHIMILLINEN AJATUS JA TIETO LELLUU JA PAISUU PÄÄSSÄMME, NIIN ETTÄ LUULEMME PÄÄMME HALKEAVAN. TUNNEMME OLOMME SIETÄMÄTTÖMÄKSI KUUMAN ITÄTUULEN PUHALTAESSA JA AURINGON PAISTEEN VAIN KIRKASTUESSA KIRKASTUMISTAAN. "PAREMPI ON MINULLE KUOLEMA KUIN ELÄMÄ!"

   KUINKA VÄÄRÄSSÄ ME OLEMMEKAAN! JUMALA EI OLE KUTSUNUT MEITÄ TIETÄMÄÄN JA YMMÄRTÄMÄÄN PALJON, JA SITTEN KUOLEMAAN TIEDONPALJOUTEEMME! JUMALA ON KUTSUNUT MEIDÄT ELÄMÄÄN JA PALVELEMAAN KANSSAIHMISIÄMME, NIINKUIN PAAVALI SELVÄSTI TUO JULKI! "SEN MINÄ TÄYTÄN LIHASSANI HÄNEN RUUMIINSA HYVÄKSI, JOKA ON SEURAKUNTA!"

   Me olemme omien koettelemustemme keskellä unohtaneet veljemme ja sisaremme, läheisemme, naapurimme, niin lähellä kuin kaukana olevat. Me olemme kadottaneet näyn hukkuvista sieluista, ja niin kuin aikamme suuri jumalanmies sanoi, jos meille käy näin, olemme pian itse kuolleita. Jumala armahtakoon meitä ja antakoon meille uuden näyn, uuden ensimmäisen rakkauden, hädän toinen toisemme puolesta. Silloin vasta saamme todellisen avun omiinkin tarpeisiimme.

   "Niin Herra sanoi: 'Sinä armahdat risiinikasvia, josta et ole vaivaa nähnyt ja jota et ole kasvattanut, joka yhden yön lapsena syntyi ja yhden yön lapsena kuoli.    ENKÖ SIIS MINÄ ARMAHTAISI NIINIVEÄ, SITÄ SUURTA KAUPUNKIA, JOSSA ON ENEMMÄN KUIN SATA KAKSIKYMMENTÄ TUHATTA IHMISTÄ, JOTKA EIVÄT VIELÄ TIEDÄ, KUMPI KÄSI ON OIKEA, KUMPI VASEN, NIIN MYÖS PALJON ELÄIMIÄ?"

   MITÄ MAKSAA HERRAN JEESUKSEN KRISTUKSEN SEURAAMINEN SINULLE TÄNÄ PÄIVÄNÄ? Joona joutui meripedon vatsaan ja merten syvyyksiin. Sinä ja minä olemme saattaneet kulkea syvyyksien lävitse, pimeyden lävitse, ahdistusten lävitse. MUTTA ME EMME MILLOINKAAN SAA UNOHTAA JUMALALLISTA KUTSUMUSTAMME JA TEHTÄVÄÄMME! MEITÄ EI OLE KUTSUTTU ELÄMÄÄN ITSEÄMME VARTEN! "SILLÄ EI KUKAAN MEISTÄ ELÄ ITSELLENSÄ, EIKÄ KUKAAN KUOLE ITSELLENSÄ. JOS ME ELÄMME, NIIN ELÄMME HERRALLE, JA JOS KUOLEMME, NIIN KUOLEMME HERRALLE. SENTÄHDEN, ELIMMEPÄ TAI KUOLIMME, NIIN ME OLEMME HERRAN OMAT" (Room. 14: 7-8).

   Meille ei ole luvattu mitään helppoa tietä, mutta meille on luvattu tie Herran kanssa. Mitä ovatkaan koettelemuksemme sen rinnalla, mitä Paavali sai kokea? "Sillä minusta näyttää, että Jumala on asettanut meidät apostolit vihoviimeisiksi, ikäänkuin kuolemaan tuomituiksi; meistä on tullut kaiken maailman katseltava, sekä enkelien että ihmisten... Vielä tänäkin päivänä me kärsimme sekä nälkää että janoa, olemme alasti, meitä piestään, ja me kuljemme kodittomina, me näemme vaivaa tehden työtä omin käsin. Meitä herjataan, mutta me siunaamme, meitä vainotaan, mutta me kestämme; meitä parjataan, mutta me puhumme leppeästi, meistä on tullut kuin mikäkin maailman tunkio, kaikkien hylkimiä, aina tähän päivään asti." (1. Kor. 4).

   "Me olemme kaikin tavoin ahdingossa, mutta emme umpikujassa, neuvottomat, mutta emme toivottomat, vainotut, mutta emme hyljätyt, maahan kukistetut, mutta emme tuhotut. Me kuljemme, aina kantaen Jeesuksen kuolemaa ruumiissamme, että Jeesuksen elämäkin tulisi meidän ruumiissamme näkyviin. Sillä me, jotka elämme, olemme alati annetut kuolemaan Jeesuksen tähden, että Jeesuksen elämäkin tulisi kuolevaisessa lihassamme näkyviin." (2. Kor. 4).

   "Olen nähnyt vaivaa enemmän, olen ollut useammin vankeudessa, minua on ruoskittu ylen paljon, olen monta kertaa ollut kuoleman vaarassa. Juutalaisilta olen viidesti saanut neljäkymmentä lyöntiä, yhtä vaille; kolmesti olen saanut raippoja, kerran minua kivitettiin, kolmesti olen joutunut haaksirikkoon, vuorokauden olen meressä ajelehtinut, olen usein ollut matkoilla, vaaroissa virtojen vesillä, vaaroissa rosvojen keskellä, vaaroissa heimoni puolelta, vaaroissa pakanain puolelta, vaaroissa kaupungeissa, vaaroissa erämaassa, vaaroissa merellä, vaaroissa valheveljien keskellä; ollut työssä ja vaivassa; paljon paastonnut, kärsinyt vilua ja alastomuutta. Ja kaiken muun lisäksi jokapäiväistä tunkeilua luonani, huolta kaikista seurakunnista. Kuka on heikko, etten minäkin olisi heikko? Kuka lankeaa, ettei se minua polttaisi? Jos minun kerskata täytyy, niin kerskaan heikkoudestani." (2. Kor. 11).

   Miksi hän joutui kokemaan kaiken tämän? Suorittaessaan liikematkoja? Ollessaan kesälomamatkalla? Ei, vaan palvellessaan Herraa ja Hänen Seurakuntaansa. Siitä tietoisena hän saattaa vakuuttaa: "Herran Jeesuksen Jumala ja Isä, joka on ylistetty iankaikkisesti, tietää, etten valhettele." Samoin hän saattaa sanoa: "... sillä minä en etsi teidän omaanne, vaan teitä itseänne... ja minä olen mielelläni uhraava kaikki, uhraava itsenikin, teidän sielujenne hyväksi. Senkötähden, että teitä näin suuresti rakastan, minä saan teiltä vähemmän vastarakkautta?" (2. Kor. 12: 14-15).