KUN KESÄÄ EI OIKEIN OLLUTKAAN osa 2

Juuri tällä hetkellä en koe voivani kirjoittaa mitään uutta, mutta julkaisen uudelleen vuodelta 1993 olevan kirjoitukseni kahdessa osassa. Siinä on mielestäni jotakin profeetallista ajatellen sitä hetkeä, jossa juuri elämme.

Osa 2

 tiistai 10. joulukuuta 2013

29.9.1993

"...ja ne, jotka tätä maailmaa hyödyksensä käyttävät, niinkuin eivät sitä käyttäisi, sillä tämän maailman muoto on katoamassa."

"...sillä tämä maailma nykyisessä muodossansa kulkee häviötänsä (tuhoansa) kohden" (Saksankielinen Mengen käännös).  1.Kor.7:31

Kuinka väärä käsitys hänellä ja useimmilla ihmisillä olikaan ollut kuolemasta, tästä elämästä lähtemisestä! Oli väärää luottamusta, itsepetosta, ajatella sen olevan jossakin muualla kuin siellä, missä se todella oli. Hänen nimeänsä ei tultaisi jonakin päivänä kaivertamaan hautakiveen, vaan se oli jo kaiverrettuna Jumalan kaikkitietäväisyydessä. Jokainen hänen elämänsä hetki oli Jumalan ennaltatietämisen perusteella merkitty muistiin, ja kaikkein vakavinta siinä oli se, ettei hän itse tiennyt milloin tuo olematon raja tämän ja tuonpuoleisen elämän välillä ylittyisi hänen kohdallansa. Kuolema ei ollut jossakin tulevaisuudessa, kaukaisuudessa, vaan ojentaessansa kättänsä poimimaan sieniä syksyisessä metsässä, hän ikään kuin tunsi ojentautuvansa ylitse ajan rajan.

Ei, hän ei joutunut paniikkiin, hän ei täyttänyt jokaista hetkeänsä näillä ajatuksilla, mutta Jumalan Henki ikään kuin konkreettisella tavalla oli alkanut puhua hänelle ihmisen elämänlangan hauraudesta, ehkä hyvinkin odottamattomasta kotiinkutsusta. Ehkä juuri tästä syystä hänellä oli sellainen hätä niin sukulaisistansa kuin vaimostansa ja lapsistansakin? Miten ihmiset saattoivat päivästä toiseen kiiruhtaa sellaisella tavalla, äreinä, niin helposti tulistuneina, ollenkaan antamatta näiden Johannesta niin koskettavien asioiden puhutella itseänsä? Kaipa kaikki oli vain niin suurta Jumalan armoa, ettei näitä tuntemuksia päässyt jokainen tuntemaan?

Kuinka mieletöntä olikaan kaiken tämän Johanneksen tunteman keskellä katsella ihmisten kauheaa kiirettä ja maallisissa asioissa rientämistä! Nyt kun talossa oli tehty melkoisen suuri remontti sen jälkeen kun oli todettu vanhojen seinälevyjen aiheuttavan oireita lähes koko perheelle, oli Johannes ihmetellyt entistä enemmän tuntemuksiansa. Hänelle Jumalan valtakunta ja hänen työnsä siinä oli koko hänen elämänsä, vaikka usein ei siltä näyttänytkään. Hänen salainen haaveensa oli, että nyt remontin yhteydessä hänen työnsä huomioitaisiin kerrankin aivan eri tavalla kuin aikaisemmin, mutta kaikki muu kauniiseen kotiin ja viihtyvyyteen vaikuttava tuntui olevan päällimmäisin asia niin Marialle kuin lapsillekin. Perheen mukavuus oli tärkeintä, ja Johannes ei voinut kaiken keskellä mitään sille ajatukselle, mikä jatkuvasti toistui hänen mielessänsä, vaikka hän pyrkikin painamaan sen taka-alalle. Hänen täytyi jälleen kerran todella tarkoin suunnitella kaiken työhönsä tarvitseman sijoittaminen tähän remontoituun kotiin, sillä kaikki muu mahdutettiin ensin; sitten vasta hänen tavaransa. Niin, miksi yhä uudelleen soi hänen sisimmässänsä: "Kylläpä Jumala ja minä olemme todella pieniä, kun me mahdumme niin pieneen tilaan!"

Tämä tuntemus ei todellisuudessa kohdistunut niinkään suurena syytöksenä perhettä kohtaan, vaan se toi julki sen asenteen, mikä ihmisillä tässä ajassa oli kaikkea hengellistä toimintaa kohtaan. Siis sellaista hengellistä toimintaa kohtaan, mikä todella oli jumalallista, ei yleisesti ja julkisuuden hyväksymää. Kukaan profeetta ei ole suosittu omalla maallansa, sen Johannes sai tuta mitä konkreettisimmalla tavalla.

Kaikesta kokemastansa huolimatta Johannes tunsi sellaista syvällistä, joskin kaukaista sisäistä onnellisuutta, mitä hän ei ollut aikaisemmin kokenut. Ulkonaisesti hänet oli ajettu tilaan, missä hän Paavali-veljensä tavoin huokaili poispääsyä tästä elämästä, ollakseen Herran kanssa. Aivan konkreettisesti, ilman minkäänlaista ulkokultaisuutta ja hurskastelua, hän saattoi todeta Otto-veljellensä tämän kertoessa omista murheistansa: "Minulla ei ole mitään tämän maan päällä, minkätähden haluaisin täällä olla. Koko maailma on tullut hulluksi. Minä haluaisin olla Herran kanssa! Ainoastaan Jumalan seurakunnan tähden näen jotakin järkeä täällä viipymiseen!" Siitä huolimatta jokin syvällä hänen sisimmässänsä vakuutti hänelle, että kaikessa tässä oli oma hyvä puolensa, jumalallinen tarkoituksensa. Häntä irrotettiin tästä maailmasta, rakkaudesta siihen ja sen menoon. Niin, hän tunsi olevansa kuin kotkanpoikanen pesässä, jonka yllä suuri ja mahtava kotkaemo leyhytti siipiänsä sellaisella voimalla, että pesästä oli lentänyt jokainen mukava, pehmittävä höyhen ja villansuikale. Jäljellä olivat vain piikikkäät pesän runkoainekset, jotka eivät suoneet hänelle minkäänlaista mukavuutta tai lepomahdollisuutta.

 Totisesti, kaikki tämä puhui siitä, että suuri Taivaallinen Isämme oli levittänyt suuret kotkansiipensä puhaltaakseen pois kaiken maallisen mukavuuden ja turhuuden. Oli aika kotkanpoikasten jättää tämä maallinen pesänsä ja nousta uskonsiivillänsä korkeuteen, kohti pian palaavaa Herraansa!

Niin, kaikesta siitä, mistä Johannes kärsi ja oli nyrpeissään, siitä hänen todellisuudessa olisi tullut olla kiitollinen. Mutta kuka voi mitata sellaisen jumalanpalvelijan tuskaa, joka joka hetki tuntee sisimmässään kutsumuksensa, mutta jota kaikin mahdollisin tavoin estellään suorittamasta tehtäväänsä? Niin, juuri ne ihmiset, jotka ovat kaikkein tärkeimpiä elämässä, olivat vain omien kiireidensä ja oman tärkeysjärjestyksensä mukaisissa puuhissa, suoden tuskin mitään todellista mielenkiintoa sitä kohtaan, mikä kuitenkin oli kaikkien maallisten arvoasteikkojen yläpuolella. Niin, jos nämä ihmiset eivät suoneet Johannekselle tunnetta oman elämänsä merkityksellisyydestä, niin kuinka sitä sitten olisivat suoneet jotkut kaukaisemmat ihmiset? Johannes oli niin yksinäinen, niin yksinäinen kuin vain joku voi olla! Mutta oliko juuri tässäkin niin suuri kätketty siunaus, ettei Johannes sitä nyt saattanut käsittää? Eikö hän ollut juuri sillä tiellä, mikä jokaisen todellisen Jumalanpalvelijan täytyy kulkea, luottaaksensa yksin Herraansa ja Taivaalliseen Isäänsä?

Kuka todella olisi voinut käsittää Johanneksen tuntemuksia kaiken tämän keskellä? Hänellä ei todellisuudessa ollut ketään ihmistä, johon hän olisi voinut tukeutua hengellisissä asioissa, sillä hänen asemansa Herransa edessä ei sallinut sitä hänelle. Kaikesta kieltämisestä ja hylkäämisestä huolimatta hänellä oli itsensä Kaikkivaltiaan Jumalan antama tehtävä, joka hänen oli suoritettava vaikka mitä tapahtuisi. Hän kantoi ristiänsä veren valuessa silmiin, kirveltävän hien tehostaessa vaikutusta. Kuinka hänelle olisikaan voinut tapahtua toisin kuin Herrallensa? Elävämmin kuin milloinkaan aikaisemmin hän tajusi käyvänsä lävitse juuri niitä asioita, mitä Hänen Herransa oli kokenut tämän maan päällä, mikä oli kohdannut niin Paavalia kuin muitakin Herran palvelijoita.

Lukemattomia kertoja hän oli lukenut ja saarnoissansakin siteerannut kohtaa, jossa sanotaan, että ketuillakin on luolansa ja linnuilla pesänsä, mutta Ihmisen Pojalla ei ole minne päänsä kallistaa. Nyt tämä sanankohta puhui Johannekselle jostakin paljon syvällisemmästä kuin mitä hän koskaan aikaisemmin oli tullut ajatelleeksi. Hänellä ei ollut omaa kotia, ei omaa taloa, ei juurikaan ystäviä, joiden luokse hän olisi ollut tervetullut. Mutta tässä ei ollut niinkään se, mikä sai hänet tuntemaan Herransa tavoin, vaan kaikki perustui johonkin vieläkin syvällisempään. Sana kertoo siitä, kuinka aterioitaessa yksi opetuslapsista oli nojannut päätänsä Herraamme vasten. Ja juuri tässä se oli. Jos Johanneksella ei ollut ketään, joka todella käytännössä olisi seisonut hänen rinnallansa, niin tämä oli mitä syvällisin kokemus siitä, mitä meidän Herramme oli joutunut läpikäymään maallisen vaelluksensa aikana. Kuka olisi kaikesta huolimatta ollut sen yksinäisempi kuin Hän! Jos Johanneksella ei ollut rintaa jota vasten olisi voinut itkeä, etsiä lohtua, ymmärrystä, tukea, niin ei sitä edes siinäkään määrin mitä Johannekselta puuttui, ollut meidän Herrallamme. Kuinka yksinäiseksi Hänen täytyikään tuntea itsensä! Millainen murhe olikaan Hänen sisimmässänsä, Hänen katsellessansa Jerusalemia Paimenen rakkaus sydämessänsä. Ei, nämä olivat Hänen kansaansa, Hänen omiansa, mutta he eivät halunneet Häntä, he eivät halunneet tulla Hänen kokoamiksensa. Oi, oi, Johanneksen sydän oli pakahtua ja kyyneleet valuivat virtanaan hänen poskiansa pitkin. Oi, kuinka hän kokikaan Jumalan armon, pohjattoman armon, rakkauden, joka oli tuossa niin vaatimattomassa Miehessä, jota ihmiset eivät minään pitäneet, mutta joka kuitenkin kantoi kaikki meidän syntimme ristinpuulle Golgatalla!

Oi, Johannes ei ollutkaan niin yksinäinen, sillä hän tunsi nyt iankaikkisen rakkauden, iankaikkiset käsivarret ympärillänsä! Oi, mikä olikaan sen autuaampaa ja onnellisempaa, armollisempaa, kuin tulla osalliseksi Herransa kärsimyksistä, päästä ymmärtämään Hänen yksinäisyyttänsä, Hänen tarvettansa läheisyydestä, vastarakkaudesta niiden puolelta, joiden puolesta Hän oli tehnyt niin paljon, antanut kaikkensa, rajoituksetta. Oi millaisen rakkauden tulisikaan vallita seurakunnan keskuudessa kaiken tämän näkemisen johdosta?! Missä, missä oli tuo rakkaus seurakunnan keskuudessa? Kuinka kauan sen julkituleminen antoi odottaa itseänsä? Oi, Johanneksen sydän itki, iloitsi, itki. Kuka voi ymmärtää näitä niin päällekkäisiä tunteita? Oi kuinka hän odottikaan näkevänsä jumalallisen Rakkauden tulevan julki seurakunnan keskuudessa! Mutta nyt oli nähtävissä vain negatiivisia asioita, väärinymmärrystä, vihaa, katkeruutta, kateutta, kaikkea sitä, mikä kuuluu lihan tekoihin, ei hengen hedelmiin.

Kuka voi käsittää sitä, mitä Johanneksen sisimmässä liikkui kaikkien näiden asioiden myllertäessä siellä samanaikaisesti? Hän tunsi ajoittain itsensä niin huonoksi ihmiseksi, ettei halunnut edes peiliin katsoa. Jouduttuaan tahtomattaan törmäämään suureen peiliin jossakin tavaratalossa tai katukäytävällä näyteikkunaan katsoessansa, hänen teki mieli kääntää päänsä pois. Mitä hänelle oli oikein tapahtumassa? Miksi nämä niin ristiriitaiset tunteet? Oliko hän jo liian kauan antanut ihmisten masentaa itseänsä? Oliko hän liian kauan kuunnellut ihmisten mielipiteitä kaiken sen suhteen, mitä hän oli tehnyt? Mikä oli todellisuus, todellisuus jopa sen kuolemantunteen edessä, mikä hänet pysäytti niin usein kuin seinään? Ei, ei edes tuon tuntemuksen edessä hän pienimmässäkään määrin kokenut tarvitsevansa ottaa takaisin jotakin saarnaamaansa, kirjoittamaansa. Ei, ei hän ollut itse kirjoittanut, itse puhunut. Hän oli, näin jälkeenpäin ajatellen, saanut kokea todella ihmeellistä ja jumalallista johdatusta niin monen vuoden ajan, niin monissa asioissa, vaikka ikävät asiat olivatkin saaneet peittää lähes kaiken jumalallisen tuntemuksen. Täytyihän hänelläkin olla saatanan enkelinsä, joka rusikoi häntä säälimättömästi, ettei hän pääsisi ylpeilemään!

Niin, kaikessa vajavaisuudessansa, riittämättömyydessänsä, Johannes tunsi sanoinkuvaamatonta kiitollisuutta sen armon johdosta, mistä hän oli tullut osalliseksi tässä myöhäisessä maailman hetkessä. Jumala oli todella ollut hänelle armollinen, niin armollinen, että hänen olisi tullut tuntea aivan toisella tavalla. Hän sai nähdä, hän sai kuulla jotakin sellaista, mitä profeetatkaan ja suuret jumalanmiehet eivät menneisyydessä olleet saaneet kokea. Hänen Taivaallinen Isänsä, suuri Jumala, Aabrahamin, Jaakobin ja muiden hengellisten esi-isiensä Jumala ei ollut häneltäkään salannut tahtoansa ja sitä, mitä Hän oli tekevä. Mikä Jumalan armo olikaan se, että hän jokaiseen Jumalan Sanaan saattoi sanoa Aamen! Kuinka suurta armoa olikaan se, että saattoi kokea voivansa kulkea jokaisen saarnan hengellisen annin mukana, tuntea tulevansa jatkuvasti Hengen puhuttelemaksi!"

Ihmiset näkivät hänessä vain kaikkea arvosteltavaa, hyljeksittävää, pahaa. Hän oli todellakin, niin kuin veljensä Paavali joutui toteamaan, kaiken kansan tunkio, kaikkien tunteenpurkausten kohde, jolta odotettiin aivan ylimaallista kärsivällisyyttä ja pitkämielisyyttä. Siinä olikin juuri kaiken tuskallisuus ja ahdistavuus. Ihminen, jokaista säiettä myöten, mutta kuitenkin samalla jumalallinen astia, jossa säilytettiin jotakin sellaista, mitä ihminen itse ei osannut sen paremmin pyytää kuin käsittääkään!