Itsenäisyyspäivänä 2015

En voi olla palaamatta mielessäni vuoteen 1984 ja useampiviikkoiseen vierailuuni neljässä Afrikan maassa. Meistä jokaisen olisi tullut jossakin vaiheessa nähdä ja kokea kaikki se, mikä suorastaan poltettiin sisimpäni muistikirjaan. Kaiken tämän johdosta olen varmastikin ollut kiitollinen ja onnellinen suomalaisuudestani!

 Me näemme nyt afrikkalaisten saapuvan tyhjin käsin keskuuteemme, mutta tajuammeko kuinka vähän meihin verrattuna heillä on aina ollut, tietysti lukuun ottamatta poikkeuksia? Ei ole lainkaan tuulesta temmattu ajatus, että olemme aina olleet, pohjoismaalaisina, kuin lottovoittajia näihin ihmisiin verrattuna! En tarkoita muutaman euron voittaneita, vaan olemme Jumalan armosta saaneet elää sellaisessa yltäkylläisyydessä mikä nyt saa suorastaan huokailemaan onnesta ja hämmästyksestä, minimieläkkeelläkin!

Mutta mitä on tämä itsellemme käsittämätön hyvinvointi tuonut mukanaan elämäämme? Meillä on ollut kaikkea mieleistämme siinä määrin, että olemme suoranaisia valittamisen maailmanmestareita heti kun jokin ei ole mennyt juuri odottamallamme tavalla. Meillä on, köyhinäkin, kaikkea siinä määrin, että tietyn tavaramäärän hallitseminen ja säilyttäminen tuottaa henkistä vaivaa ja joskus jopa mielenterveysongelmia. Me olemme aina pelänneet menettävämme jotakin yltäkylläisyydestämme, emmekä ole oikealla tavalla osanneet asennoitua ajoittaisiin puutteisiin.

Mieleeni tulevat myös jotkin viime vuosikymmenten joulut, oikeastaan kaikki, kun olen seurannut joululahjojen jakoa. Itse en ole koskaan aikuisena ollut lahjojen perään, mutta etenkin lapsille ja lapsenlapsille lahjat ovat aina olleet joulun sanomaa tärkeämmät ja merkittävämmät. En voi koskaan unohtaa sitä joulua, kun vanhin lapsenlapsista aukoi pakettejansa. Niitä oli sellainen määrä, ettei hän kaikkia jaksanut avata jouluaattona! Lukuisista kalliista esineistä huolimatta olivat kuitenkin hänelle kallisarvoisimmat pieni harja ja rikkalapio, joita ei suorastaan saanut pois hänen käsistään!

Useat afrikkalaiset perheet asuivat taloissa, jotka olohuonetta myöten muistuttivat lähinnä oman maamme karjakeittiöitä joskus kuusikymmenluvulla. Matkatoverini kanssa saimme koko ajan kauhistella seinillä ryömiviä suurikokoisiakin liskoja ja ilmassa pörrääviä hyönteisiä. Vierashetekat pysyivät juuri ja juuri kasassa ja aamukylpyä varten oli emäntä laskenut viisi senttiä vettä ammeen pohjalle. Silti koin kaikki nämä ihmiset paljon onnellisemmiksi kuin mitä me olemme täällä siunatussa pohjolassa ”kaikkine, suurine ongelminemme”!

Matkustan tänään poikani luokse lähikaupunkiin bussilla. Kuinka kovasti valitetaankaan huonoa palvelua ja mahdollista kyydin laatua! Afrikassa olin tuskin yhden ainoankaan henkilöauton kyydissä, jossa eivät renkaiden kankaat olisi olleet nähtävissä kulutuspinnan loputtua, mistä johtuen auton ohjauspyörä vatkasi järkyttävässä määrin puolelta toiselle! Ja ilman sarvia ja hampaita, linja-autot pestiin sisältäkin vesiletkulla!

Mitä siis sanoisimme kaiken esittämämme johdosta tänä ainutlaatuisena itsenäisyyden päivänä? Olisiko kaikista ongelmista huolimatta sittenkin syytä aivan uudenlaiseen ja sisimmän valtaavaan kiitollisuuteen?