Minne emme tahdo

”Totisesti, totisesti minä sanon sinulle: kun olit nuori, niin sinä vyötit itsesi ja kuljit, minne tahdoit; mutta kun vanhenet, niin sinä ojennat kätesi, ja sinut vyöttää toinen ja vie sinut, minne et tahdo.” (Joh.21).

Olemmeko aikanaan antaneet vapaat kädet Herrallemme koko elämämme suhteen? Jos olemme tehneet sen, olemme astuneet oikealle tielle, olemme tehneet oikean valinnan. Pitkän aikaa kaikki on mennyt tyydyttävällä tavalla inhimillisen arvion mukaan. Mutta jossakin vaiheessa Herramme on ottanut meidät Pietarin tavoin aivan erikoiseen puhutteluun ja antanut meidän ymmärtää, ettei kaikki elämässämme sujukaan oman tahtomme ja näkemyksemme mukaan. Hän on tahtonut meiltä itseltämme, aivan henkilökohtaisesti, kuulla ajatuksemme ja mielipiteemme Hänestä. Aikanaan Hän kysyi meiltä käsitystämme siitä, kuka Hän on. Myöhemmin Hän sitten on useaankin kertaan mitä erilaisimmissa elämäntilanteissa halunnut kuulla meiltä ne sanat, jotka jokaiselle meille ovat tärkeitä ja asettavat tietyn suunnan sisäiselle asenteellemme: ”Rakastan Sinua!”

Me emme nyt puhu siitä rakkaudesta, jota kuulutetaan lauluissa ja erilaisissa koskettavissa tilanteissa kaiken tapahtuessa meitä tyydyttävällä tavalla. Itse asiassa emme tänä päivänä saa juurikaan kuulla niitä vanhoja, sisäistä elämää koskettavia lauluja, jotka aikanaan sävähdyttivät omaakin sisintäni. Näyttää siltä, että nykyään kyllä kiitetään ja ylistetään ja lauletaan rakkaudesta, mutta miksiköhän todella harvoin kuulee: ”Tahdon rakastaa ristiä vaan, kunnes kruunuun sen vaihtaa saan!” Jollakin tavoin vaikuttaa nimenomaan tässä ajassa olevan niin, ettei kaidasta tiestä ja rististä haluta kuulla, koska useat, ah, aivan liian useat peilin eteen mennessään ihailevat mitä erilaisimpia kruunuja päässään ja kokevat kirjoittajankin kiusalliseksi persoonaksi, koska tämä uskoo vain ajan rajan tuolle puolelle sijoittuviin kruunaamisiin.

”Totisesti, totisesti minä sanon sinulle: kun olit nuori, niin sinä vyötit itsesi ja kuljit, minne tahdoit; mutta kun vanhenet, niin sinä ojennat kätesi, ja sinut vyöttää toinen ja vie sinut, minne et tahdo.”

Tietynlaiset hurmiolliset hetket ovat monessa suhteessa ohitse ja joudumme nyt kohtaamaan todellisuuden, josta tosin aikanaan puhuimme paljonkin hengellisessä innoituksessa, mutta jota emme ehkä sittenkään uskoneet koskaan kohtaavamme.

Mieleeni palaa yhä uudelleen eräs radio-ohjelma, istuessani autossani matkalla äitini luokse. Oli meneillään jonkinlainen hengellinen marssi, ja kaiuttimista kuului nuoren naisen iloista naurua. Ohjelman juontaja kuulutti riemullisella äänellä uskon tärkeyttä ja naisen naurun yltyessä totesi vakuuttavalla äänellä: ”Kun annat elämäsi Jeesukselle, antaa Hän sinulle joka päivä hulvattoman riemun!” Tarvinneeko tätä selittää?

Jumalan lapsen aito ja todellinen tie on Hänen Herransa kulkema ja viitoittama tie, jolla jalkamme usein haavoittuvat, etenkin kun astumme sen ulkopuolelle. Tämä muistuttaa meitä siitä, kuinka riippuvaisia olemme Hänestä ja Hänen varjelustaan.

Olen useinkin kertonut omista valinnoistani ja siitä, kuinka aikanaan lupauduin kulkemaan Herran tiellä, vaatimatta nähdä mitään ihmeitä ja merkkejä. Tärkeintä olisi vain se, että kaikki olemukseeni tuleva olisi Hänestä, eikä vieraista voimista. Kuinka usein onkaan vieraan tuntuinen ääni kehottanut perumaan lupauksen ja astumaan nykyaikaiselle, hulvattoman riemun tielle! Sisimmässäni on kaiken tämän keskellä selvä vakuuttuneisuus siitä, että jokaisen todellisen jumalanlapsen tie ei niinkään miellytä hänen omaa, maallista mieltään, vaan uudestisyntynyt olemuksemme tiedostaa ristin kantamisen seuraukset. Emme nytkään voi muuta kuin ojentaa kätemme ja antaa Herran viedä meidät sinne, minne Hänen hyvä tahtonsa on.