Minua ahdistaa!

Mikä minua ahdistaa eniten? Olen miettinyt sitä usein. Taidan tietää sen nyt tänä aamuna, kun heräsin kesken unieni ja jouduin miettimään omalla tavallaan loukkaantunutta ystävääni. Pari päivää sitten hän soitti ja kysyi olinko edellisessä kirjoituksessani puhunut hänestä, ikään kuin hän olisi ainoa ihminen maailmassa, josta osaisin ja voisin kirjoittaa!

Mikä minua siis ahdistaa? Tietynlainen ahdasmielisyys, joka on kautta aikojen vallinnut kristillisissä piireissä. Universaali seurakunta näyttää olevan yhä vain kaukaisempi ja etäisempi käsite monille ihmisille, etenkin jos he ovat kokeneet pettymyksiä hengellisessä elämässä. Tuttavani tavoin näiden ihmisten maailma on kutistunut aivan käsittämättömällä tavalla siihen mittakaavaan, minkä muodostavat hänen jäljelle jääneet vähäiset tuttavansa!

Eristävät henkivallat ovat saaneet aikaan aivan valtavaa tuhoa eri uskovaisten elämässä. Voisimme ehkä käsittää jotakin asiaan liittyvää, jos ajattelisimme vain heidän elinpiiriään ja rajallisia ihmissuhteita. Ihminen voi eristäytyä tai tulla eristetyksi maallisena olentona, tavallisena ihmisenä, mutta kun on kysymys Jumalan asiasta ja Hänen valtakunnastaan, alkaa jokin ahdistaa mieltäni aivan polttavalla tavalla!

Tänään on enemmän kuin koskaan aikaisemmin totta huvittavaksi tarkoitettu kertomus pienen kylän asukkaista. Kylälle saapui vieraileva puhuja, joka halusi tietää paikkakunnan hengellisestä tilanteesta. Edessään seisovalta, tummiin puetulta vakavailmeiseltä mieheltä, hän tiedusteli kuinka paljon uskovaisia kylällä oli. Mies mutristi suutaan ja kädet heiluen alkoi murheellisen oloisena selvittää, ettei paikkakunnalla ollut muita uskovaisia kuin hän ja hänen vaimonsa, jonka uskovaisuudesta hän ei ollut ollenkaan varma!

Nyt on kesä ja me palelemme menneen talven lumista! Huonot kokemuksemme saavat meidät jatkuvasti palaamaan niihin, niin että kesästä huolimatta me palelemme jatkuvasti hengellistä kylmyyttä muistellessamme, ikään kuin Jumalan asia olisi kärsinyt suuren tappion meidän rajatun näkökulmamme perusteella! Hyvät ihmiset, kuinka minua ahdistaa ajatellessani sitä, kuinka niin monen uskovaisen ihmisen maailmassa väkiluku vaihtelee yhden ja muutaman kymmenen välillä! Ei ole ihme, jos itkettää ja masentaa, kun maailman väkiluku on sellaisella tavalla pienentynyt, ettei minulle soita muuta kuin Maija, ja Mattikaan ei juuri muista olemassaoloani! Lasken sormillani tuttaviani ja ahdistun entistä enemmän, kun yhden käden sormista jää jäljelle pari kappaletta! Aivan itkien ajattelen sitä, kuinka joskus silloin… niin, silloin oli aivan toisin ja uskoni koki aina vain uusia riemuvoittoja! Ihan paleltaa kun ajattelen sen ja sen ajan lämpöä, joka ei ehkä kaikki sittenkään ollut lämpöä, vaan suureksi osaksi seinälle maalattu juhannustuli!

Auta armias, tällainenko on meidän hengellinen elämämme ja tulevaisuutemme? Miksi emme voi unohtaa menneitä aikoja ja nauttia siitä, mitä Herramme on yhä vielä? Hän on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti täysin riippumatta siitä mitä olemme kokeneet ja mitä ihmiset ovat meille tehneet! Minua ei enää ahdista menneisyys, vaan se, kuinka kiinni moni on menneessä elämässä aivan henkivaltojen koukuilla. Me elämme nyt tässä päivässä, ainoassa, mitä meillä koskaan tulee olemaan! Älkäämme antako sydämemme jäätyä koettelemustemme johdosta, vaan:

”Sentähden, niinkuin Pyhä Henki sanoo: ’Tänä päivänä, jos te kuulette hänen äänensä, älkää paaduttako sydämiänne, niinkuin teitte katkeroituksessa, kiusauksen päivänä erämaassa, jossa teidän isänne minua kiusasivat ja koettelivat, vaikka olivat nähneet minun tekojani neljäkymmentä vuotta; sentähden minä vihastuin tähän sukupolveen ja sanoin: 'Aina he eksyvät sydämessään'; mutta he eivät oppineet tuntemaan minun teitäni; ja niin minä vihassani vannoin: 'He eivät pääse minun lepooni'.’ Katsokaa, veljet, ettei vain kenelläkään teistä ole paha, epäuskoinen sydän, niin että hän luopuu elävästä Jumalasta, vaan kehoittakaa toisianne joka päivä, niin kauan kuin sanotaan: ’tänä päivänä’, ettei teistä kukaan synnin pettämänä paatuisi; sillä me olemme tulleet osallisiksi Kristuksesta, kunhan vain pysymme luottamuksessa, joka meillä alussa oli, vahvoina loppuun asti.” (Hebr.3).

Jumalan seurakunta ja Hänen asiansa on yhä vielä, loppuun asti universaali. Se ei voi, hyvät ihmiset sentään, rajautua oman perheemme, kylämme, kaupunkimme tai maamme piiriin, vaan Jumalan perhe on maailmanlaajuinen, eri kielistä ja kansoista koostuva suuri yhteisö, jota ei lasketa kymmenissä, sadoissa eikä tuhansissakaan. Voi, älkää ahdistako sieluani enää näkemyksillä, joita katselee vain vauhkoluonteinen koniraukka silmälappuineen!

”Älkää entisiä muistelko, älkää menneistä välittäkö. Katso, minä teen uutta; nyt se puhkeaa taimelle, ettekö sitä huomaa? Niin, minä teen tien korpeen, virrat erämaahan. Minua kunnioittavat metsän eläimet, aavikkosudet ja kamelikurjet, koska minä johdan vedet korpeen, virrat erämaahan, antaakseni kansani, minun valittuni, juoda. Kansa, jonka minä olen itselleni valmistanut, on julistava minun kiitostani.” (Jes.43).

Näin on oleva loppuun asti!