Juhannuksena

”Te olette itse minun todistajani, että minä sanoin: en minä ole Kristus, vaan minä olen hänen edellänsä lähetetty. Jolla on morsian, se on ylkä; mutta yljän ystävä, joka seisoo ja kuuntelee häntä, iloitsee suuresti yljän äänestä. Tämä minun iloni on nyt tullut täydelliseksi. Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä. Hän, joka ylhäältä tulee, on yli kaikkien. Joka on syntyisin maasta, se on maasta, ja maasta on, mitä hän puhuu; hän, joka taivaasta tulee, on yli kaikkien. Ja mitä hän on nähnyt ja kuullut, sitä hän todistaa; ja hänen todistustansa ei kukaan ota vastaan. Joka ottaa vastaan hänen todistuksensa, se sinetillä vahvistaa, että Jumala on totinen. Sillä hän, jonka Jumala on lähettänyt, puhuu Jumalan sanoja; sillä ei Jumala anna Henkeä mitalla.” (Joh.3)

Me useimmiten kiinnitämme huomiomme erillisiin sanoihin tai lauseisiin. Minulle tämä sanankohta on aina merkinnyt oikeastaan maan ja taivaan välistä vastakkainasettelua. Niin kaukana kuin on taivas maasta, niin kaukana ovat toisistaan kaksi eri asennetta Herraamme kohtaan. Miten sopisivat yhteen kirkollinen valta ja Johanneksen sydämen asenne Kristusta ja Hänen Seurakuntaansa kohtaan?

”Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä!”

Nyt juhannuksena 2015 olemme yhä vielä saman ratkaisun edessä. Onko Pyhä Henki voinut kirkastaa meille todellisen asemamme seurakuntalaisina, julistajina, opettajina, keinä tahansa? Meillä on suuri kutsumus ja asema Taivaan Valtakunnan kansalaisina, mutta kenelle tuottaa kunniaa ja mainetta toimintamme? Onko asenteemme kiinni taloudellisista ja maineeseen liittyvistä tekijöistä?

Johannes Kastajaa epäiltiin Kristukseksikin. Kuinka lumoava ja innoittava epäluulo kenelle tahansa tämän ajan julistajalle, joka jollakin tavoin haluaa erottautua Saulin tavalla päätään muita pidempänä! Näin ei kuitenkaan ole koskaan ollut Jumalan maailmassa. Jos ei nyt aivan Kristus, niin kuitenkin joku tavanomaista suurempi! Ei, ei ja ei!

”Sillä Jumala, joka sanoi: ’Loistakoon valkeus pimeydestä’, on se, joka loisti sydämiimme, että Jumalan kirkkauden tunteminen, sen kirkkauden, joka loistaa Kristuksen kasvoissa, levittäisi valoansa. Mutta tämä aarre on meillä saviastioissa, että tuo suunnattoman suuri voima olisi Jumalan eikä näyttäisi tulevan meistä. Me olemme kaikin tavoin ahdingossa, mutta emme umpikujassa, neuvottomat, mutta emme toivottomat, vainotut, mutta emme hyljätyt, maahan kukistetut, mutta emme tuhotut. Me kuljemme, aina kantaen Jeesuksen kuolemaa ruumiissamme, että Jeesuksen elämäkin tulisi meidän ruumiissamme näkyviin. Sillä me, jotka elämme, olemme alati annetut kuolemaan Jeesuksen tähden, että Jeesuksen elämäkin tulisi kuolevaisessa lihassamme näkyviin. Niinpä siis kuolema tekee työtään meissä, mutta elämä teissä.” (2.Kor.4)