Minä valitan ja huokaan

”Katso, totuutta sinä tahdot salatuimpaan saakka, ja sisimmässäni sinä ilmoitat minulle viisauden.” (Ps.51)

Viime aikoina uneni ovat tahtomattani vieneet minut moniin menneiden aikojen tapahtumiin. Olen unohtanut, kiitos Jumalalle, valtavan määrän ikäviä ja vahingoittavia asioita. Sisimpämme mekanismi on kuitenkin sellainen, ettei ihminen todellisuudessa unohda mitään. Asiat vain peittyvät uusien alle, mutta kaikki on tallessa alitajunnassamme. Miksi näin on, sitä emme voi ymmärtää, koska itse olisimme suunnitelleet kaiken aivan toisella tapaa. Mutta miksi juuri tietyt asiat ponnahtavat esiin unissamme, usein täysin vastoin omaa hyvää ymmärrystämme ja tahtoamme?

Viime yönä näin muutaman omalla tavallaan hyvin ahdistavan unen liittyen menneeseen elämään. Sielussani alkoi herättyäni soida ajatus rehellisyydestä ja todellisuudesta. Olenko minä nyt ja entisinä aikoina ollut rehellinen itselleni? Olenko aivan tarkoituksellisesti pyrkinyt peittämään pettymykseni ja epäonnistumiset jonkinlaisilla haavekuvilla ja fantasioilla? Miksi nämä tietyt asiat kummittelevat unissani sellaisella tavalla, mitä en itse halua? Miksi joudun yhä uudelleen pohtimaan menneitä tapahtumia, jotka haluaisin unohtaa? Mikä on ehkä merkittävin asia, jonka eteen minut juuri nyt tässä ajassa on asetettu?

En sitä ole itse etsinyt enkä halunnut, mutta niin raskasta ja vastentahtoista kuin se onkin, koen kaiken vievän minua kohtaamaan todellisuus juuri sellaisena kuin se on. Jotta ihminen selviäisi elämästä ja jaksaisi päivästä toiseen, on jumalallinen viisaus asettanut ihmiseen kyvyn unohtaa ja piilottaa vahingoittavat asiat tietyssä määrin. En halua masentaa ketään, vaan tuoda esiin nämä asiat sellaisina kuin ne mieleeni on tuotu. Kysymys ei ole syyllistämisestä tai taakkojen lisäämisestä, vaan huomion kiinnittämisestä meille tärkeisiin asioihin, joista ei ehkä kukaan vielä ole meille kertonut.

En ole mikään uniasiantuntija, eikä ala sinänsä saa minussa tilaa laajemmalti. Miksi ihminen näkee unia, miksi ne voivat olla joko hyvin rohkaisevia ja rakentavia, tai sitten suorastaan masentavia? Haluan keskittyä vain niihin uniin, joilla on selvä viesti ilman mitään selitysteoksia.

Ohimennen mainiten, osa unista on sellaisia, että pakostakin joutuu epäilemään omaa mielenterveyttään, niin älyttömiä ja absurdeja osa niistä on! Viime yö kuitenkin melko tuskallisella tavalla palautti minut niihin aikoihin, kun kipu niin avioliiton kuin seurakunnankin suhteen oli lähes murskaava. Unessa kuitenkin oli tilanteita, jotka toivat lämpöä mieleen, taustalla kuitenkin kummitellen toisenlainen todellisuus. Tämä ristiriitaisuus on kai se raskauttavin tekijä unesta pois tullessa. Ihmisen odotukset eivät sittenkään tuota toisenlaista todellisuutta, vaikka kuinka ponnistelisi!

Totuutta salatuimpaan asti! Mikä on totuuteni juuri tällä hetkellä? Uskallanko edes ajatella sitä, saati sitten saattaa sen muidenkin tietoisuuteen? Totuus taitaa olla se, että jumalallisesta todellisuudesta riippumatta olen sisimmässäni joltakin osin todella onneton ja murheellinen. Juuri mitkään odotuksistani eivät ole toteutuneet haluamallani tavalla. Osaltaan suorastaan kauhistuttavaa menneisyyttä ei ole tullut korvaamaan omasta mielestäni riittävästi jotakin uutta ja todella virvoittavaa.

Miksi emme joskus voisi olla todella rehellisiä itsellemme ja Jumalan edessä? Eikö todellisuuden myöntäminen ole sittenkin alku jollekin uudelle, jota ehkä sitäkin joutuu odottamaan kauemmin kuin tahtoisimme. Totuutta salatuimpaan asti. Kaiken jumalallisen lohdutuksen ja armahduksen edessä on sittenkin parempi tunnustaa huonovointisuutensa ja pettymyksensä, jotta pääsisimme eroon harhakuvista ja fantasioista.

Todellisuus on se mikä se on. Milloinkaan ennen elämässäni en ole tuntenut itseäni niin yksinäiseksi kuin juuri nyt. Minulla ei ole itse asiassa yhtään tasapainoista ystävää, läheistä sellaista. Aikanaan ihmiset pitivät edes jonkinlaista yhteyttä ja sain palautetta kirjoituksistani, joita on käyty erilaisilla nettisivuilla lukemassa ainakin 60 000 kertaa, mutta nyt ei juuri kukaan anna kuulla itsestänsä.

Me emme siis ole erikoisen onnellisia inhimillisessä mielessä. Menestysteologia on näkymättömällä tavalla vallinnut meidänkin omissa piireissämme siinä määrin, että aina kun voimme huonosti tai olemme onnettomia, meille on tullut huono omatunto. Aitoina uskovaisina emme saisi kokea sellaisia asioita, ja kaikki kokemamme vain kertoo siitä, että emme ole tarpeeksi vahvoja ja esikuvallisia vaelluksessamme!

Jos näin on todella, niin miksi Kirjaan on tallennettu sellainen määrä Psalmeja? Miksi sellainen määrä aivan selvää valitusta on kirjattu jopa suurten jumalanmiesten kohdalle? Miksi on jopa kokonainen kirja nimeltä Valitusvirret? Voimmekohan loppujen lopuksi huonosti siksi, että meiltä sellaisella tavalla on kielletty valittaminen ja huonosti voiminen? Miksi kirjoitustemme Johannes on sellainen kuin on? Miksi ajoittain voimme nähdä niin paljon enemmän pahaa kuin hyvää? Miksi tästä ajasta joutuu etsimällä etsimään jotakin hyvää kristillistä?

”Mutta minä huudan Jumalaa, ja Herra pelastaa minut. Illoin, aamuin ja keskipäivällä minä valitan ja huokaan, ja hän kuulee minun ääneni. Hän päästää minun sieluni heistä rauhaan, etteivät he minua saavuta; sillä paljon on niitä, jotka ovat minua vastaan.” (Ps.55).

”Kuule, Jumala, minun ääneni, kun minä valitan, varjele minun elämäni vihollisen pelosta.” (Ps.64).

Miksi meitä on aina vaadittu vain kiittämään?

”Pelasta minut, Jumala, sillä vedet käyvät minun sieluuni asti. Minä olen vajonnut syvään, pohjattomaan liejuun, olen joutunut vetten syvyyksiin, ja virta tulvii minun ylitseni. Minä olen väsynyt huutamisesta, minun kurkkuni kuivettuu, minun silmäni ovat rauenneet odottaessani Jumalaani. Enemmän kuin hiuksia päässäni on niitä, jotka minua syyttömästi vihaavat; paljon on niitä, jotka tahtovat tuhota minut, jotka syyttä ovat vihollisiani; mitä en ole ryöstänyt, se täytyy minun maksaa. Jumala, sinä tunnet minun hulluuteni, eivätkä minun vikani ole sinulta salassa.” (Ps.69)

”Häväistys on särkenyt minun sydämeni, minä olen käynyt heikoksi; minä odotin sääliä, mutta en saanut, ja lohduttajia, mutta en löytänyt.” (Ps.69).

Muistan ajan, jolloin kaupungilla kulkiessa tai jossakin tilaisuudessa suuni olisi ollut halukas päästämään tuskaisen huudon, niin että jouduin sitä voimallisesti pidättelemään. Nytkin välillä tekisi mieli huutaa, mutta eihän sitä voi kerrostalossa tehdä, ja metsässäkin joku saattaisi kuulla ja hälyttää viranomaiset!

Me kaipaamme suorastaan pohjattomasti jotakin lohduttavaa, jotakin ilahduttavaa. Tässä viimeisessä ajassa meidän tulee kuitenkin käsittää, että joudumme näkemään todella paljon vääryyttä siinä määrin, että tunnemme itsemme heikoksi ja usein etsimme turhaan sääliä ja lohdutusta. Mutta mistä etsimme sitä? Olisiko mahdollista, että jokin sisäisessä tutkassamme ohjailee huomiotamme väärin suuntiin, vääriin paikkoihin, vääriin henkilöihin? Mistä tulee meille todellinen apu ja lohdutus ja sääli? Eikö juuri sieltä, missä on käsitetty:

”Matkalaulu. Minä nostan silmäni vuoria kohti: mistä tulee minulle apu? 2. Apu minulle tulee Herralta, joka on tehnyt taivaan ja maan. 3. Hän ei salli sinun jalkasi horjua, sinun varjelijasi ei torku. 4. Katso, hän, joka Israelia varjelee, ei torku eikä nuku. 5. Herra on sinun varjelijasi, Herra on suojaava varjosi sinun oikealla puolellasi. 6. Ei polta sinua aurinko päivällä, eikä kuu yöllä. 7. Herra varjelee sinut kaikesta pahasta, hän varjelee sinun sielusi. 8. Herra varjelee sinun lähtemisesi ja tulemisesi, nyt ja iankaikkisesti.” (Ps.121).

Et siis ole huono ihminen tai uskovainen, jos koet voimattomuutta ja huonoutta. Jos elämässäsi on epäonnistumisia ja vastoinkäymisiä, on se vain merkki siitä, että suuret kotkansiivet aikaansaavat voimakkaan tuulen pesän yllä, jotta lähtisit rohkeasti lentoon kaiken maallisen yläpuolelle!

Valita ja itke reilusti ja rehellisesti, sillä kaikelle on oma aikansa. Edessämme on joka tapauksessa kirkastuvaa ja Itse Kirkkaus!