Kirjoitus 1990- luvulta

Talvi oli tullut vuoristoon. Kylmyys ei ollut vallannut ainoastaan luontoa ja kylän seutua, vaan ennennäkemättömässä määrin myöskin Johanneksen kodin, sillä juuri nyt, talven kynnyksellä, Marian sairaus tuli esiin sellaisella tavalla, mikä sai ennestäänkin huolestuneen miehen kokemaan elämänsä tarkoituksettomaksi. Edellisenä iltana oli heidän luonansa ollut ihmisiä talkoissa, ja juuri tuolloin oli Maria kokenut jälleen kerran olevan hetken, jolloin hänen tuli purkaa mielensä paineita. Vierailulla ollut sisar ei käsittänyt ollenkaan, mistä oli kysymys, kun vaimo alkoi kertoa työstänsä ja vaikeuksistansa. Johannes oli istunut olohuoneessa eikä ollenkaan huomannut mihin suuntaan keskustelu kulkeutui, mutta kuullessansa vaimonsa ensimmäistä kertaa nyyhkäisevän puheensa lomassa, käsitti mies kaiken suuntautuvan taas siihen suuntaan, mikä jälleen kerran johti johonkin sellaiseen, mitä kaikin mahdollisin tavoin tuli välttää. Maria ei todellakaan kestänyt tämän suuntaisia keskusteluja ilman että kaikki jossakin vaiheessa kaadettaisiin Johanneksen ylle!

Johannes nouti vaimonsa keittiöstä verukkeella, että nyt oli aika mennä nukkumaan. Mutta sitä ei hänen olisi tullut tehdä, sillä nyt tultaisiin hänen yllensä kaatamaan sellainen määrä syyllisyyttä ja ahdistusta, mitä hän tuskin koskaan aikaisemmin oli kokenut. Ei ollut niinkään kysymys siitä, että hän olisi kuullut jotakin aivan uutta ja erikoista, vaan kaiken entisen ylittävää oli se tapa, millä vaimo puhui. Toki oli ennenkin ollut välienselvittelyjä, joissa Johannes oli saanut kuulla kunniansa ja kokenut olevansa kelvottomista kelvottomin aviomies, mutta ennen kaikki oli vuodatettu hänen yllensä tietynlaisessa vihan ja kiivauden hengessä. Nyt Maria puhui sellaisella itsevarmuudella ja niin suurta halveksintaa osoittavalla tavalla, ettei Johannes milloinkaan ollut kokenut jotakin sellaista. Aina aikaisemmin oli miehelle tullut sellainen tunne, ettei vaimo todellakaan tiennyt, mitä puhui, mutta nyt äänessä oli äärimmäisyyteen loukattu nainen, joka toi kaiken lopullisuuden ja ehdottomuuden esiin sellaisella tavalla, että sivusta seurannut kuulija olisi ollut varma: tämä nainen todella tietää, mitä puhuu, tarkoittaa, mitä sanoo!

Kuinka Johannesta kaduttikaan se, ettei ollut jäänyt istumaan sinne keittiön pöydän ääreen tämän keskustelun ajaksi, mutta toisaalta, miksi hän olisi tuntikausia kuunnellut sisarten löpötystä? Toisaalta hänellä oli ollut jo ennakkoaavistus siitä, mitä tästä vierailusta ja keskustelusta saattoi olla seurauksena. Mutta kuinka hän olisi koko elämänsä ajan jaksanut olla niin epäluuloinen, sillä eihän sellaista voi loputtomiin jatkua? Mutta miehen ahdistukset ja koettelemukset eivät vieläkään näyttäneet tulevan loppuunsa, vaikka oli kulunut jo kaksikymmentä viisi vuotta siitä, kun he olivat kokeneet ensimmäisen ristiriitansa. Miksi armollinen ja Kaikkivaltias Jumala ei puuttunut kaikkeen tähän, vaikka Johannes koki elämänsä olevan täydellisessä kaaoksessa?

Johannes todellakin oli huonossa tilassa, minkä hän erikoisella tavalla koki siinä, että kun hän oli asioimassa paikkakunnan suurissa liikkeissä ja jopa torillakin, tuli ajoittain pakonomainen tunne päästää hirvittävä, tuskainen huuto. Hän ei jaksaisi tätä enää pidempään, sitä hän hoki itsellensä päivästä toiseen, voimatta olla ajattelematta kaikki niitä asioita, mitkä saivat hänet voimaan huonosti. Hänen olisi tullut suunnata energiansa ja elämänsä johonkin aivan muuhun ja unohtaa kaikki ympärillänsä tapahtuva, mutta hän ei yksinkertaisesti pystynyt toteuttamaan sitä, minkä tiesi parhaimmaksi vaihtoehdoksi. Hän oli ihminen, kuten kaikki muutkin, ja joutui tilanteeseen, missä käsitti olevansa aivan avuton. Kukaan ihminen ei voinut auttaa häntä, eikä edes antaa hyvää neuvoa. Hän oli yksin Jumalansa kanssa, ja rehellisyyden nimessä hän ajoittain ei voinut estää tuskaisia tunteita Herraa kohtaan, joka jätti hänet tällaiseen repivään tilaan. Miksi Hän ei auttanut, tehnyt loppua tästä lähes kestämättömästä ahdistuksesta? Kaksikymmentä viisi vuotta, ja kaikki oli menossa pahempaan tilaan kuin milloinkaan aikaisemmin!

Johannes oli siis tehnyt suuren virheen viedessään vaimonsa pois tästä keskustelusta, vaikka jo yli tunti sitten oli sovittu nukkumaan menemisestä. Heidän oli ollut tarkoitus viettää hetki lempeästi, toisiansa hyvänä pitäen, mutta nyt oli kysymys jostakin sellaisesta, mikä oli kaikkea muuta kuin jotakin lempeää ja hyvää tekevää. Maria sai yhden noista kohtauksistansa, jotka ilman minkäänlaista liioittelua olivat repineet Johanneksen sisintä aina vain pienemmiksi palasiksi. Mitä hänessä vielä olisi revittävissä? Hän oli jo kappaleina, mutta nyt noita palasia pilkottiin aina vain pienemmäksi, niin että hänessä oli arpi arven vieressä, paikka paikan päällä. Niin, Herra oli ollut kaikesta huolimatta armollinen häntä kohtaan, oli korjannut, paikannut, sitonut, valuttanut tervehdyttävää salvaa märkiviin haavoihin. Mutta miksi tämä kaikki jatkui vuodesta toiseen, riippumatta siitä, mitä Johannes teki?

Uskovaisen ei milloinkaan tullut kysyä miksi, sen Johannes tiesi ja oli saarnannut siitä muillekin, mutta hän itse ei pystynyt noudattamaan muille saarnaamaansa ainakaan tässä suhteessa. Hän oli huono uskovainen, huono aviomies, sietämätön elinkumppani, joka teki vaimollensa pelkkää pahaa! Sen hän sai kuulla jälleen kerran, sadannenko vai tuhannenko kerran, sitä hän ei enää osannut eikä edes jaksanut ajatella. Häntä sätittiin, haukuttiin, pilkottiin, halveksittiin, tavalla, millä vain sielunvihollinen saattaa käsitellä tämän maan matkaajaa.

Vihollinen ei kulje ympäriinsä kiljuvan jalopeuran näkyvässä hahmossa, vaan se noudattaa vanhaa linjaansa. Hän ottaa itsellensä ruumiin, kädet, jalat, pään, suun, kielen. Jo Eedenin puutarhassa hän niin mielellänsä otti näkyvän hahmon, kohteen, joka salli hänen puhua ja toimia kauttansa. Hän meni käärmeeseen, aloittaaksensa tuhansia vuosia kestävän ilkityönsä. Tässä ajassa ei ollut käärmeitä, siinä mielessä kuin tuolloin, sillä Herra oli kironnut tuon ihmisen lankeemukseen johtaneen olennon, mutta nyt oli aika, missä julmat sudet kulkivat ympäriinsä, aikaansaaden tavatonta tuhoa. Pedon hampaat iskivät kiinni Johanneksen sieluun ja saivat veren vuotamaan.

Paras ratkaisu ystävien, hyvien ja huonojen mielestä, oli aina se, että miehen tuli paeta huomatessaan vaimon vimman. Mutta oliko se todella ainoa vaihtoehto? Johannes ei tiennyt sitä, ja hän oli todella väsynyt siihen, ettei näissä tilanteissa hänellä ollut mitään suunvuoroa, ajatuksensa esittämismahdollisuutta, sillä vaimon vimma ei sallinut minkäänlaista ajatustenvaihtoa, vaan hän purki sisintänsä ajattelematta mitään muuta.

Jonkin aikaa Johannes yritti rauhoitella vaimoansa, mutta kaikki osoittautui turhaksi. Sisar oli sanonut sitä ja sitä, antaen ymmärtää Johanneksen olevan sellaisen ja sellaisen. Tuliko miehen uskoa kaikki tämä, sitä hän ei tiennyt, sillä hän ei ollut kuullut keskustelua. Mutta tuntui käsittämättömältä se, että tämä yksi hänen vanhimmista ystävistänsä olisi kaiken tuon lausunut julki henkilölle, josta tiesi melkoisen paljon. Johanneksen oli ollut pakko purkaa sydäntänsä tälle vuosikymmeniä työnsä rinnalla seisoneelle sisarelle, ja kerta toisensa perään hän oli vannottanut tätä, ettei puhuisi Marian kanssa mistään henkilökohtaisista asioista, ei ainakaan mistään mielenterveyteen ja ongelmiin liittyvästä. Oliko tämä sisar nyt siis pettänyt hänet näin karmealla tavalla?

Johannes menetti jälleen kerran malttinsa näiden tolkuttomien syytösten edessä, etenkin kun ne esitettiin niin itsevarmalla ja rauhallisella äänensävyllä. Hän on todellakin paskamies, joka oli jälleen kerran käsittänyt kaiken väärin, niin väärin!

Johannes ei tiennyt mitä tehdä, jäädäkö, paetako, ylipäätänsä hän oli toivottomuuden vallassa. Hän ei totisesti ansainnut sitä, että häntä tällaisella tavalla syytettiin asioista, jälleen kerran, mihin hänellä ei ollut mitään osuutta. Vaimon sairas mieli kuvitteli, kehitteli, sääli itseänsä, elämäänsä, syytti kaikesta sitä henkilöä, jonka olisi tullut saada osaksensa rakkautta ja ymmärrystä. Tämä oli jotakin sellaista, mitä ihmismieli ei voinut kestää, vai voiko?

Johannes kulki pimeydessä. Katuvalot olivat loppuneet jo monta sataa metriä sitten, ja hän tuli järven rantaan. Maassa oli kuitenkin sen verran lunta, että silmät saattoivat tottua pimeyteen, ja hän voi nähdä melkoisen paljon yksityiskohtiakin ympäristössänsä. Hän kulki tuttua reittiä, mitä hän usein kiersi koiransa kanssa. Venekin oli vielä rannassa oikein päin. Yhden ainoan kerran oli Maria tänäkin kesänä jaksanut lähteä vesille.

Johannes väänsi venettä nurinpäin, mutta se tuntui liian raskaalta yksin tehtäväksi. Miksi hänen pitikään kaikki tehdä yksin, miksi ei kukaan ollut halukas tai ei joutanut auttamaan häntä? Poika oli parhaissa voimissansa ja kävi säännöllisesti kuntoilemassa, mutta kun tuli kysymys joistakin kotona tehtävistä töistä, oli yli kaksi kertaa vanhemmalla ja osittain sairaalla isällä huomattavasti enemmän voimaa ja halua kaiken tekemiseen. Mikä oli totuus, sitä ei kukaan tämän elämän aikana tulisi tietämään.

Järven ja ohitse virtaavan pikkujoen peitti ohut jääkerros, ja siellä, missä tuuli oli pyörittänyt lumen pois, näkyi mustana ja tänä yönä erikoisen uhkaavana useita silmäkkeitä, ikään kuin kuoleman portteina. Jälleen kerran oli Johannes tuon sanoinkuvaamattoman tunteen vallassa. Ei ollut kuin sormen leveys, pienen pieni askel siihen, että hän olisi suunnannut askeleensa jäälle, jonka tiesi aivan varmasti pettävän allansa. Oliko hän todella niin kyllästynyt tähän elämäänsä, jossa tuskin oli mitään inhimillisesti positiivista ja hyvää?

Johannes nukkui osan yötä piharakennuksessa, mutta hiljainen ääni hänen sisimmässänsä sanoi, että aamulla olisi kaikki paremmin, jos hän vaimon herätessä olisi omassa vuoteessansa. Kompromisseja, sovittelua, itsensä kieltämistä ylitse kaiken sovinnaisen! Milloin armollinen Jumala antaisi toisenlaisen ajan?