Saa koskea

”Uskokaa minua, että minä olen Isässä, ja että Isä on minussa.”

”Älköön minun enää suotako kuulla Herran, minun Jumalani, ääntä

älköönkä nähdä tätä suurta tulta, etten kuolisi.” (5.Moos. 18)

Tämä huuto kaikui aikanaan kansan keskellä, sillä kukaan ei voinut nähdä Jumalan todellista olemusta. Ihmiset lankesivat kasvoilleen suuressa pelossa ja vavistuksessa, peläten kuolevansa Jumalan läheisyydessä. Tästä olivat lukeneet kaikki israelilaiset tuona aikana, josta kerroimme edellisessä kirjoituksessa. Vanhinten perinnäissäännöt varmistivat sen, että jokaista tilannetta varten oli tarkat ohjeet, reilusti ylitse sen, mitä Kaikkivaltias tahto oli esittänyt!

Emme ole koskaan todella käsittäneet, mitä merkitsi tuossa ajassa se, että nyt valkoisiin puettu, itsessään huomiota herättämätön hahmo useassa kohden sanoo MINÄ OLEN, käyttäen noita sanoja, jotka aina on yhdistetty vain Häneen, jonka nimeä ei saa lausua. Hän omilla teoillaan todisti, että Hänessä on jotakin aivan erikoista. Jotakin tällaista oli aina odotettu, mutta… mutta ei ehkä sentään aivan tällaista! Kirjanoppineiden ja hengellisten johtajien odotus kohdistui aivan toisenlaisiin näkymiin. Heidän odotuksensa kohde oli jotakin äärettömän uljasta ja näkyvää, koko kansalle kunniaa tuovaa valtaa ja hallintaa! Kansa tarvitsi nyt sotaherraa, vallitsijaa, joka jumalallisella väkevyydellä tuhoaisi kaikki vihamieliset voimat, roomalaista kapinallisiin kansalaisiin asti!

Jos haluamme uskoa Jesajan todistuksen tuosta Miehestä, joka hiljaisena ja vaatimattomana asteli kansan, niin, tavallisen kansan keskellä, pelkäämättä saastuvansa heistä ja heidän likaisista vaatteistaan, ei ollut hänellä vartta eikä kauneutta; me näimme hänet, mutta ei ollut hänellä muotoa, johon me olisimme mielistyneet. Millainen vastakohta Hän olikaan hurskaille fariseuksille, jotka kaikin tavoin pidättäytyivät kosketuksesta tavallisen kansan kanssa! Hurskaimmilla ja varakkaimmilla hengellisillä johtajilla oli useampiakin palvelijoita, ja aina kaupungilla kulkiessa kuului jostakin kellon kilinä, mahdollisesti pienen pojan astellessa ihmisjoukon keskellä tämän hälytyslaitteen ilmoittaessa, että pienen matkan päässä hänen takanaan astelee arvollinen, hurskas ja puhdas mies, johon ei kukaan vahingossakaan saa koskea!

Toisin oli tämän vaatimattoman, usein aivan liian näyttäväksi kuvatun Miehen suhteen. Hän ei tullut odotusten mukaisena hallitsijana, vaikka senkin aika on tuleva, vaan hän asteli nimenomaan siellä, missä olivat kaikkein vältellyimmät ihmisraukat, kaikkien hylkäämät ja halveksimat. Tässä Miehessä oli jotakin äärettömän yksinkertaista, mutta samalla houkuttavan koskettavaa, niin, aivan oikea sana! Jokin Hänessä herätti ihmisissä vastustamattoman halun saada edes kerran koskettaa Häntä tai Hänen vaatettaan.

Useita oli paikalla kun Hän käyttäytyi odottamattomalla tavalla kanaanilaisen naisen tullessa hädässään Hänen luoksensa. Tytär oli suuressa hädässä, ja naisen huutaessa armoa tavalla, joka soveltui ainoastaan juutalaisille, Hän vaikeni kieltäytyen puhumasta sanaakaan. Jopa opetuslapset kiusaantuivat tästä tilanteesta, koska se herätti ikävää huomiota naisen jatkaessa aneluaan. Opetuslapset halusivat selvästikin päästä eroon naisesta!

Tilanne oli kaikin tavoin erikoislaatuinen, sen voimme sanoa, tuntiessamme niin paljon tuota Miestä ja Hänen tapojaan. Jotakin erikoista on koko tapahtumassa, siitä saamme olla varmoja. ”Minua ei ole lähetetty muitten kuin Israelin huoneen kadonneitten lammasten tykö”. Hän viittasi profeetalliseen sanaan, kuitenkin tietoisena tehtävänsä laajuudesta, josta kertoo tapaus samarialaisella kaivolla. Nainen toistamiseen pyytää apua, anova katse kasvoillaan ja silmissään. Niin uskomatonta kuin se onkin, esittää Mies vertauksen leivän heittämisestä koiranpennuille! Nainen on muukalainen, ja rohkenee esittää pyynnön juutalaiselle, kutsuen tätä vielä sopimattomalla tavalla!

Nainen ei hellitä kaikkien näiden ’karkeuksien’ johdosta. Mikä saa hänet astumaan vieläkin lähemmäksi, opetuslasten jo hätääntyessä tämän hellittämättömyyden keskellä. Nainen kumartuu maahan käsittämättömän luottamuksen vallassa. Mitä hän oikein ajattelee, mikä saa hänet katsomaan tähän Mieheen entistäkin tarkemmin? ”Niin, Herra; mutta syöväthän penikatkin niitä muruja, jotka heidän herrainsa pöydältä putoavat!”

Mikä sai sellaisen uskon aikaan tässä pakananaisessa? Hänellä oli tieto tämän Miehen palvelustehtävästä, muuten hän ei olisi tullut. Mutta kuinka moni olisikaan pettyneenä kääntänyt ensi tilassa selkänsä kuultuaan ensimmäisen torjunnan! Uskomme jo olevamme varmoja siitä, mikä sai tämän naisen jatkamaan aneluaan. Hän kylläkin kuuli tämän Miehen sanat, mutta ääni puhui kuitenkin jostakin aivan muusta! Niin, tuo ääni, sitä ei kukaan ihminen pysty kuvailemaan tai vertaamaan johonkin toiseen henkilöön! Kerran kuultuaan tuon äänen, ei kukaan vilpitön kykene unohtamaan sitä ja sen vaikutusta! Nainen oli varma, että hänen uskoaan vain koeteltiin, ja siitä takeena oli yksi asia, oi, yksi valtava asia! Tämä Mies ei hetkeksikään kääntänyt katsettaan hänestä, ja nuo silmät, nuo silmät, ei ollut pienintäkään epäilystä sen suhteen… mitä niistä heijastuu, voi yrittää kertoa vain sellainen, joka edes kerran on katsonut niihin!

”’Oi vaimo, suuri on sinun uskosi, tapahtukoon sinulle, niinkuin tahdot’. Ja hänen tyttärensä oli siitä hetkestä terve.” Matt.15.

Jatketaan silmistä, jos pystytään…