”Rakkaani,
jos sydämemme ei syytä meitä, niin meillä on uskallus Jumalaan, ja mitä
ikinä anomme, sen me häneltä saamme, koska pidämme hänen käskynsä ja teemme
sitä, mikä on hänelle otollista.” (1.Joh.3)
”…niin Jumala
on suurempi kuin meidän sydämemme ja tietää kaikki.”
Ihminen ei elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta
sanasta joka Jumalan suusta lähtee. Meille on annettu Raamattu, Jumalan Sana,
jonka jokainen sana on tärkeä. Jopa kaikki Vanhaan Testamenttiin kirjoitettu
sisältyy siihen, mistä Herramme puhui: ”Sillä
totisesti minä sanon teille: kunnes taivas ja maa katoavat, ei laista katoa
pieninkään kirjain, ei ainoakaan piirto, ennenkuin kaikki on tapahtunut.”
(Matt. 5). Meidän ei tarvitse ymmärtää kaikkea, vaan meillä tulee olla
kunnioitus Jumalan tallennettua tahtoa kohtaan.
Mikä sitten on kaiken kirjoitetun tarkoitus? Miksi
Ilmestyskirjan lopussa sellaisella tavalla varoitetaan ottamasta pois tai
lisäämästä? Koskeeko se vain Ilmestyskirjaa, vai kattaako se koko Sanan?
Jokainen todella Hengen johdatuksessa oleva tiedostaa koko olemuksellaan, että
ihmisen tulee jättää koko innoitettu Sana koskemattomaksi. Itse asiassa
kysymykseemme antaa mitä selvimmän vastauksen se, mitä voimme lukea Johanneksen
Evankeliumin viimeisiltä sivuilta:
”…mutta nämä
ovat kirjoitetut, että te uskoisitte, että Jeesus on Kristus, Jumalan Poika, ja
että teillä uskon kautta olisi elämä hänen nimessänsä.”
Johanneksen Evankeliumi omalla tavallaan tuo
kirkkaimmin esiin meidän Herramme olemuksen ja rakkauden. Edellinen lainaus ei
koske vain tätä osaa Kirjoituksista, vaan se tuo silmiemme eteen koko Raamatun
salaisuuden ja perustarkoituksen. Se vahvistuu erikoisesti seuraavassa
lainauksessa niin ajaksi kuin iankaikkisuudeksikin:
”Hänessä
meillä on lunastus, syntien anteeksisaaminen, ja hän on näkymättömän Jumalan
kuva, esikoinen ennen kaikkea luomakuntaa. Sillä hänessä luotiin kaikki, mikä
taivaissa ja mikä maan päällä on, näkyväiset ja näkymättömät, olkoot ne valtaistuimia
tai herrauksia, hallituksia tai valtoja, kaikki on luotu hänen kauttansa ja
häneen, ja hän on ennen kaikkia, ja hänessä pysyy kaikki voimassa. Ja hän on
ruumiin, se on: seurakunnan, pää; hän, joka on alku, esikoinen kuolleista
nousseitten joukossa,
että hän olisi kaikessa
ensimmäinen.” (Kol. 1).
Emme tee mitään vääryyttä meille annettua
Testamenttia kohtaan väittämällä, että kaikki on kirjoitettu, jotta Herra
Jeesus Kristus olisi kaikessa ensimmäinen. Kuinkahan suuri osa sydämemme
syytöksistä perustuu näihin sanankohtiin? Miksi meillä ei ole suurempaa
luottamusta ja uskallusta Herran edessä? Onko mielemme sittenkin täynnä kaikkea
hyvää ja hengellisesti rakentavaa, ovatko sielumme hengelliset varastohyllyt
täynnä kaikkea jumalallista ravintoa ja aarteistoa, mutta siitä huolimatta
kaikkein tärkein ja ensimmäinen on toisella sijalla?
Miksi meillä ei ole enempää se mieli, joka
Herrallamme oli? Miksi niin usein hengellisiä asioita ajatellessamme mieleemme
nousee jonkun jumalanpalvelijan hahmo, niin että tuottaa vaikeuksia nähdä
maailmankaikkeuden kallisarvoisin näky, jonka pohjalta sydämeemme nousee
voimallinen uskallus: miksi on niin vaikeata kohdata Herramme katse ja Hänen
rakkaudelliset kasvonsa?
”Häntä te
rakastatte, vaikka ette ole häntä nähneet, häneen te uskotte, vaikka ette nyt
häntä näe, ja riemuitsette sanomattomalla ja kirkastuneella ilolla, sillä te
saavutatte uskon päämäärän, sielujen pelastuksen.” (1.Piet.1)
Me emme eläneet Herramme maanpäällisen vaelluksen
aikana, emmekä päässet tutustumaan Hänen maanpäälliseen hahmoonsa, joka Jesajan
mukaan ei ollut sellainen kuin miksi useimmat hengelliset piirit Hänet
kuvaavat. Mutta me haluamme hengessämme nähdä Hänen hengellisen Olemuksensa ja
Todellisen Minuutensa, joka tässäkin ajassa on kaikessa ensimmäinen.
”Sillä
Jumala, joka sanoi: ’Loistakoon valkeus pimeydestä’, on se, joka loisti
sydämiimme, että Jumalan kirkkauden tunteminen, sen kirkkauden, joka loistaa
Kristuksen kasvoissa, levittäisi valoansa. Mutta tämä aarre on meillä
saviastioissa, että tuo suunnattoman suuri voima olisi Jumalan eikä näyttäisi
tulevan meistä.” (2.Kor.4)
Aiheemme on niin laaja, että sen pohtimiseen ei
riittäisi maallinen aika. Vasta iankaikkisuus on paljastava kaiken
ulottuvuuden. Siitä huolimatta tärkein tehtävämme tässä ajassa on keskittyä
Häneen joka on kaikessa Ensimmäinen ja joka halajamalla halajaa täyttää meidän
koko olemuksemme omalla persoonallaan, joka viihtyy vaatimattomissa
saviastioissa. Jumalan kirkkauden tunteminen loistaa siis Kristuksen kasvoissa,
jotka ovat nähtävissämme, jos vain suljemme näkökenttämme ulkopuolelle kaikki
muut kasvot.
Jatkuu…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti