Jumalan silmissä kallis

”Sillä katsokaa, veljet, omaa kutsumistanne: ei ole monta inhimillisesti viisasta, ei monta mahtavaa, ei monta jalosukuista, vaan sen, mikä on hulluutta maailmalle, sen Jumala valitsi saattaaksensa viisaat häpeään, ja sen, mikä on heikkoa maailmassa, sen Jumala valitsi saattaaksensa sen, mikä väkevää on, häpeään, ja sen, mikä maailmassa on halpasukuista ja halveksittua, sen Jumala valitsi, sen, joka ei mitään ole, tehdäksensä mitättömäksi sen, joka jotakin on, ettei mikään liha voisi kerskata Jumalan edessä.” (1.Kor. 1).

Nämä ajatukset nousivat mieleeni ensimmäisenä tänä aamuna. Olen jo varhaisissa kirjoituksissani kertonut siitä, kuinka olen saanut kuulla moitetta siinä määrin, ettei mieleeni nopeasti ajatellen mahdu kuin yksi ilmaisu kummaltakin puolelta. Aikanaan koin ensimmäiseksi todella positiiviseksi ilmaisuksi erään sisaren lausuman ajatuksen. Toimipisteemme oli tuolloin Tampereen Ruotulassa ja olin asunut jo pidemmän aikaa toimistoni takana olevassa noin kaksi metriä leveässä tilassa. Yläkertaan vapautui huoneisto, ja pohdin ankarasti voisinko vuokrata sen. Useammalta taholta oli annettu ymmärtää, että minun tuli tyytyä huonosti tuuletettuun takahuoneeseen, sillä rahat tuli säästää työtämme varten. Sitten tuli vierailulle pari sisarta Helsingin seudulta, ja kuultuaan tilanteesta yksi heistä sanoi: ”Kuule, Markku, sinä tarvitset ja sinä olet ansainnut tuon asunnon!” Niinpä siis vuokrasin sen, ja se osoittautui hyväksi ratkaisuksi. Joudun vielä tänäänkin miettimään mennyttä elämääni, kun voin muistaa vain tämän yhden selvästi positiivisen lausunnon!

Mitä tulee moitteisiin, nousee ensimmäiseksi ajatus, joka liittyy lainaamaamme sanankohtaan. Moitteista päällimmäiseksi nousee ainakin tällä hetkellä se, minkä eräs sisar kai useampaankin kertaan toi esiin: ”Miksi Markku aina on niin varma?”

Tämä nuhde tuo esiin hyvin laajapohjaisen ajattelun ns. meidän piireissämme vuosikymmenien aikana. Sen perusteella voidaan ymmärtää paljon siitä ristiriitaisuudesta, jota koimme oikeastaan jatkuvasti. Hiljattain kerroin jo siitä, kuinka Helsingin seudulla kotikokouksessa eräs veli nousi seisomaan ja aloitti puheensa sanoilla: ”En tiedä pitääkö tämä ollenkaan paikkaansa, mutta sanon sen kuitenkin!”

Kautta aikojen on pidetty nöyryytenä epävarmuutta ja inhimillistä heikkoutta puheiden ja kirjoitusten puutteellisuutena ja suoranaisena virheellisyytenäkin. Onneksi alan jo täysin unohtaa kaikki nuo äärettömän sekavatkin tilaisuudet, joiden aikana ja jälkeen vallitsi melkoinen sisäinen kuohunta. Usein tuntui siltä, että pääasia oli puhua jotakin, ja sisällöllä ei ollut mitään merkitystä. Joskus tuli ajatus, etenkin tiettyjen näyttävien veljien tilaisuuksissa, että naiskuulijat olisivat huudelleet hallelujaa ja ylistystä vaikka puhuja olisi luetellut kissojen ja koirien nimiä!

Miksi Markku on niin varma? Ihmisen heikkoutta ylistettiin tietyissä yhteyksissä, toisissa taas vaadittiin täydellisyyttä. Kun puhumme omissa asioissamme, ei ole niin suurta merkitystä puhumallamme, mutta kun on kysymys Jumalan valtakunnasta ja Hänen asioistaan, olemme jo todella vaativalla alueella, vastuullisena iankaikkisuuden edessä. Puhumamme saattaa jollekin ihmiselle olla elämän ja kuoleman välinen tekijä!

Meille puhuttiin usein siitä, kuinka meidän tulee olla varmoja Jumalasta. Jumala on todellakin oman viisautensa mukaisesti valinnut sellaiset ihmiset, jotka tämän maailman käsitysten mukaisesti ovat halveksittuja ja ala-arvoisiakin. Se ei kuitenkaan tarkoita mielettömyyttä ja suoranaista hulluutta suhteessamme elämään liittyviin asioihin, eikä missään suhteessa asenteessamme meille julkituotua Jumalan tahtoa kohtaan. Jumalan Sanasta ei katoa pieninkään piirto, ja saman tulee päteä meidänkin asenteisiimme. En voi mitään sille, että seuraavan sanankohdan mainitsema henki hyvin voimallisena oli keskuudessamme ja on nyt valtaamassa entistä enemmän alaa koko maailmassa:

”Sillä he ovat niskoitteleva kansa, ovat vilpillisiä lapsia, lapsia, jotka eivät tahdo kuulla Herran lakia, jotka sanovat näkijöille: ’Älkää nähkö’, ja ennustajille: ’Älkää ennustako meille tosia, puhukaa meille mieluisia, ennustakaa silmänlumeita. Poiketkaa tieltä, väistykää polulta; viekää pois silmistämme Israelin Pyhä’.” (Jes.30).

Ihminen on Jumalan luomana olentona syvästi uskonnollinen, valiten kaipauksellensa kohteen jostakin. Mihin sitten perustuu lainauksemme viimeinen lause? Ihminen kaipaa kuulla Jumalasta, mutta kuitenkin tilanteen tullen säpsähtää ja toivoo vaiettavan tietyistä asioista. Oikeastaan kaikkialla hyväksytään julistus ja opetus tiettyyn rajaan asti. Kun ihminen sitten kokee tulleensa todellisuudessa asetetuksi Kaikkivaltiaan Voiman valoon ja läheisyyteen, säikähtää hän oman tilansa johdosta ja toivoo mentävän takapakkia riittävän kauaksi tästä Voimasta, joka tuo esiin ihmisen todellisen tilan. Siksi tavalla tai toisella olemme saaneet kuulla toivomuksen tai jopa suoranaisen käskyn: ”Älä näe, älä puhu niin tosia, puhu asioista, jotka tuntuvat hyviltä! Ei ole niinkään väliä sillä, pitääkö puhumasi paikkansa, haluan viihtyä!”

Miksi Markku on niin varma? Eikö meistä jokaista kutsuta varmuuteen sen suhteen, mikä koskee Jumalan Sanaa ja Hänen tahtoaan? Elämme ajassa, jossa meillä ei ole varaa epävarmuuteen iankaikkisuutemme suhteen. Me saamme ja meidän tulee olla varmoja kaiken sen suhteen, mitä luemme Jumalan Sanasta kahden tai kolmen kohdan vahvistaessa sopusoinnun, jonka ei tule olla ainoastaan Sanassa, vaan myöskin meissä!

”Mutta pysy sinä siinä, minkä olet oppinut ja mistä olet varma, koska tiedät, keiltä olet sen oppinut, ja koska jo lapsuudestasi saakka tunnet pyhät kirjoitukset, jotka voivat tehdä sinut viisaaksi, niin että pelastut uskon kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa. Jokainen kirjoitus, joka on syntynyt Jumalan Hengen vaikutuksesta, on myös hyödyllinen opetukseksi, nuhteeksi, ojennukseksi, kasvatukseksi vanhurskaudessa, että Jumalan ihminen olisi täydellinen, kaikkiin hyviin tekoihin valmistunut.” (2.Tim. 3)

Jatkuu…