Eikö Jumala osaa päättää?

 

Eikö Jumala viimeinkin voisi päättää, mitä mieltä Hän on eri asioista?

Ajatelkaamme itsemme tavallisen ihmisen asemaan, joka omalla tavallaan etsii yhteyttä siihen hengelliseen elämään, jonka siemen on kylvetty jokaisen ihmisen sisimpään. Uskommehan, että jokaiseen ihmiseen on laitettu jonkinlainen jumalakaipuu!

En voi olla ajattelematta sitä hengellistä kampanjaa, joka on pidemmän aikaa ollut käynnissä tällä seudulla. Ihmisille tarjotaan muutosta ilahduttavan yhteiskristillisessä mielessä, tarkoituksena unohtaa kirkkokunnalliset raja-aidat. Siitä huolimatta itsekin koen ristiriitaisia tunteita tavatessani eri seurakuntien jäseniä, sillä niin voimakas on eri ihmisiä ympäröivä kirkkokunnallinen ja henkilökohtainenkin leima. Kysytään hyvin herkästi mihin kukin kuuluu, luoden jo siten omalaatuinen ilmapiiri, vaikka on kysymys niin merkittävästä ylitse ajan rajan ulottuvasta asiasta.

Arvostan suuresti erästä adventtikirkollista veljeä, joka on kokenut todella kovia asioita elämässänsä. Hän aidolla tavalla korostaa sitä, mitä meiltä kerran tullaan ensisijaisesti kysymään ajan rajan tuolla puolella. Ei kysytä mihin kirkkokuntaan kuuluimme ja millaisiin suorituksiin pystyimme kristillisessä vaelluksessamme. Tärkein meille tästä asiasta tallennettu tieto Sanassa paljastaa meille esitettävän seuraava kysymys: ”Mitä olette tehneet yhdelle näistä minun vähimmistä veljistäni?” (Matt. 25).

Eli jälleen kerran tulemme ajatukseemme, etteivät hedelmämme ole joitakin erikoisia tekoja tai saavutuksia, vaan se jälki, jonka meidän elämämme jättää toisiin ihmisiin! Miksi näyttää nyt kuitenkin siltä, että kristillinen seurakuntaelämä silpoutuu ennen näkemättömällä tavalla aina vain pienempiin klikkeihin ja näkemyskantoihin, niin että todellakin joutuu kysymään, eikö Jumala vieläkään osaa päättää mitä mieltä Hän on eri raamatullisista asioista, kun Hän näyttää vuodattavan siunauksiansa aivan arveluttavienkin asioiden ylle?

Muistan oman ajoittain suoranaisen epätoivoni uskoon tuloni alkuaikoina, koska minua on siunattu lapsesta lähtien melkoisella tervejärkisyydellä. Siihen ei mitenkään sopinut se, että jopa saman herätysliikkeen keskellä sai viikon varrella kuulla asian olevan näin, ja sitten sunnuntaina suuremmalla suulla kuulutettiin asia aivan päinvastaisesti. Kiellot ja säännökset löivät toisiansa korville sellaisella paukkeella, että tuli suorastaan paha olo. Pettymykseni oli tavaton, koska jokin sisimmässäni vakuutti, ettei tällainen voi olla mahdollista maailmassa, jossa Sanan tuli olla elämämme auktoriteetti ja tae iankaikkisesta Elämästä. Käsitin jo ensimmäisinä uskon vuosinani, että Sana on oma selittäjänsä, eikä siinä voi olla ristiriitoja. Ensimmäinen todella merkittävä selvyys, aivan kuin leimahtava salama, oli tietoisuus siitä, että olin astunut elämään, jossa oli selvä arvojärjestys:

”Minä, Herra, se on minun nimeni, minä en anna kunniaani toiselle enkä ylistystäni epäjumalille.” (Jes.42:8). Lue ympäröivätkin jakeet Raamatusta.

”Itseni, itseni tähden minä sen teen; sillä kuinka onkaan minun nimeäni häväisty! Kunniaani en minä toiselle anna. Kuule minua, Jaakob, ja sinä, Israel, jonka minä olen kutsunut: Minä olen aina sama, minä olen ensimmäinen, minä olen myös viimeinen.” (Jes.48).

”Kunniaani en minä toiselle anna!” Kuinka merkittävä ja laajakantoinen voikaan yksi pieni lause olla! Yksinomaan tämän ilmaisun johdosta en milloinkaan ole ollut kykenevä ymmärtämään sitä ihmisen korottamista, mikä on vallinnut kautta koko kristikunnan. Ei ole kysymys vain muutamaan sanaan perustamisesta, vaan koko ajatus sulautuu Raamatun sanomaan alusta loppuun asti, tullen julki mitä erilaisimmin sanakääntein, jos vain haluaa nähdä. Paavali tuo sen ehkä kirkkaimmin esiin Uudessa Testamentissa:

”Mikä Apollos sitten on? Ja mikä Paavali on? Palvelijoita, joiden kautta te olette tulleet uskoviksi, palvelijoita sen kykynsä mukaan, minkä Herra on heille kullekin antanut. Minä istutin, Apollos kasteli, mutta Jumala on antanut kasvun. Niin ei siis istuttaja ole mitään, eikä kastelijakaan, vaan Jumala, joka kasvun antaa. Mutta istuttaja ja kastelija ovat yhtä; kuitenkin on kumpikin saava oman palkkansa oman työnsä mukaan. Sillä me olemme Jumalan työtovereita; te olette Jumalan viljelysmaa, olette Jumalan rakennus.” (1.Kor.3).

Kuinka haluaisinkaan säästää kanssamatkaajani siltä suorastaan kiusalliselta ristiriidalta, jonka kanssa sain taistella etenkin ensimmäiset uskonvuodet! Nyt luettuani ja kuunneltuani Raamatun viidellä eri kielellä varmaankin muutaman sataa kertaa, olen täysin vakuuttunut siitä, ettei siinä ole mitään ristiriitaa. Jos vain annamme Sanan selittää itseänsä, eli otamme huomioon kautta koko Raamatun eri kohdat, jotka selvittävät samaa asiaa, voimme todeta, että Jumala todellakin on päättänyt mitä mieltä Hän mistäkin asiasta on! Tietyissä asioissa on henkilökohtaiset leimansa, koska jokainen olemme erilaisia, aivan kuten Sana itse toteaa erikoisesti Roomalaiskirjeen 14 luvussa.

Raamatun perustotuudet jokapäiväisten ja henkilökohtaisten asioiden rinnalla ja tavallaan yläpuolella eivät ole kenenkään ihmisen muuteltavissa tai säädeltävissä. Huolimatta siitä, mitä esim. Room. 14 ja Kolossalaiskirje selvästi tuovat esiin, on kautta aikojen ratsastettu mielettömällä tavalla galatalaisessa hengessä aivan ristiretkeläisessä huumassa, leimuavan miekan kylväessä tuhoa niin ystävien kuin vihollistenkin keskellä. Olemme tietoisia siitä, kuinka erään ristiretken yhteydessä vapautettiin Jerusalem niin vihollisista kuin kristityistäkin. Koska johto oli luvannut sotilaille saalista, katsoivat nämä parhaaksi teurastaa niin muslimit, juutalaiset kuin kristitytkin maallisen edun tähden! Sama henki on vallinnut kautta vuosisatojen, tuhoten valtavan määrän luottamusta kristillisiä asioita kohtaan. Älä tartu, älä maista, älä koske, jos et niin, jos, jos ja jos! Kaikki tämä on antanut luvan maailmanhistorian julmimpiin tekoihin, aivan lähipiireissämmekin.

Jatkuu…