Paljon… teissä tuomittavaa!

”Niin he sanoivat hänelle: ’Kuka sinä olet?’ Jeesus sanoi heille: ’Juuri se, mitä minä puhunkin teille. Paljon on minulla teistä puhuttavaa ja teissä tuomittavaa; mutta hän, joka on minut lähettänyt, on totinen, ja minkä minä olen kuullut häneltä, sen minä puhun maailman kuulla.’ Mutta he eivät ymmärtäneet, että hän puhui heille Isästä. Niin Jeesus sanoi heille: ’Kun olette ylentäneet Ihmisen Pojan, silloin te ymmärrätte, että minä olen se, joka minä olen, ja etten minä itsestäni tee mitään, vaan puhun tätä sen mukaan, kuin minun Isäni on minulle opettanut. Ja hän, joka on minut lähettänyt, on minun kanssani; hän ei ole jättänyt minua yksinäni, koska minä aina teen sitä, mikä hänelle on otollista.’ Kun hän näin puhui, uskoivat monet häneen.” (Joh.8).

Mitä me puhumme maailman kuulla? Olemme kai aina antaneet ymmärtää puhumamme perustuvan yksinomaan Jumalan Sanaan ja sen todistukseen, ennen kaikkea ihmisestä. Me tiedämme aika tarkoin miten me ja matkakumppanimme ovat toimineet, mutta olemmeko koskaan todella tiedostaneet miten Herramme toimi ollessaan meille esikuvana maanpäällisen elämänsä ajan? Sama esikuva pätee meille koko elämämme ajan, vaikka niin mielellämme vertaamme itseämme Häneen Hänen kirkastetussa tilassaan. Me emme malttaisi odottaa tätä täyttymystä hetkeäkään, vaan pyrimme toimimaan melkein ”kaikkivaltiaina” tuomareina ja järjestelijöinä.

Miten siis Herramme toimi, odottaen meiltä kaikessa rakkaudessa samaa mieltä ja asennetta? Erikoisesti ovat jo pidemmän aikaa mielessäni toistuneet sanat:

”Paljon on minulla teistä puhuttavaa ja teissä tuomittavaa; mutta hän, joka on minut lähettänyt, on totinen, ja minkä minä olen kuullut häneltä, sen minä puhun maailman kuulla.”

Mikä opetus sisältyy näihin sanoihin? Voimmeko kuvitella seisovamme tuon kuulijakunnan joukossa omaksuaksemme jotakin ainutlaatuista ja rakentavaa? Olemmeko me kaiken puheeksi ottamisen ja tuomitsemisen ulkopuolella? Haluammeko me omaksua itsellemme kohdan:

”Kun sillä välin kansaa oli kokoontunut tuhatmäärin, niin että he polkivat toisiaan, rupesi hän puhumaan opetuslapsillensa: ’Ennen kaikkea kavahtakaa fariseusten hapatusta, se on: ulkokultaisuutta. Ei ole mitään peitettyä, mikä ei tule paljastetuksi, eikä mitään salattua, mikä ei tule tunnetuksi. Sentähden, kaikki, mitä te pimeässä sanotte, joutuu päivänvalossa kuultavaksi, ja mitä korvaan puhutte kammioissa, se katoilta julistetaan.” (Luuk.12).

Mikä tässä lainauksessa on olennaista? Miksi niin monet halaisivat toteuttaa sitä ajattelematta tarkemmin mikä sen sanoma on? Miksi Herramme puhui sellaisen kansanmäärän keskellä opetuslapsillensa  kaikkien kuullen? Kuka näkee kaiken, kuulee kaiken ja paljastaa mitä…? Ihmisten ajatukset ja salaisuudet, todellisen olemuksen!

En voi milloinkaan unohtaa sitä, kuinka yksi lakihenkinen veli aikanaan rukoili Herralta kykyä paljastaa ihmisten salaiset synnit!

”Ennen kaikkea kavahtakaa fariseusten hapatusta, se on: ulkokultaisuutta.”

Herramme ei siis selvästikään tarkoita katoilta julistamisella meidän huhuiluamme ja farisealaista tuomion henkeä, joka aikanaan jo halusi tiedottaa koko maailmalle jokaisen aviottoman syntymän ja raahasi aviorikoksesta kiinni saadun naisen Herramme eteen, kiusaamistarkoituksessa! Onko meillä siis kaiken tämän keskellä vaikeuksia hyväksyä tilamme, että voimme sydämestämme hyväksyä omallekin kohdalle Herramme Sanat:

”Paljon on minulla teistä puhuttavaa ja teissä tuomittavaa…”

Herramme ei ole koskaan halunnut asettaa yksittäistä ihmistä julkisen häpeän alaiseksi korviin kuiskuttelemalla ja huhuja levittämällä! Hän toki puhui kovaakin kovempia sanoja tietyille ryhmille, jotka olivat jatkuvasti tuomitsemassa muita, vedoten omaan alkuperäänsä Aabrahamin siemenenä ja Mooseksen opetuslapsena. Mikä oli todellisuus, minkä Isäkin salli Herramme julkituovan: Kaikki tämä oli farisealaista ulkokultaisuutta ja osoitti kuka heidän todellinen isänsä oli!

Mikä oli seuraus Herramme oikeassa mielialassa puhutuista Sanoista, toisin kuin meidän hurskailla tuomioillamme?:

”’Ja hän, joka on minut lähettänyt, on minun kanssani; hän ei ole jättänyt minua yksinäni, koska minä aina teen sitä, mikä hänelle on otollista.’ Kun hän näin puhui, uskoivat monet häneen.”

Milloin me todella opimme Kenellä on kaikki tuomiovalta? Milloin mekin teemme aina vain sitä, mikä on Isälle otollista?