Vielä luulevaisuudesta

”Sävyisä sydän on ruumiin elämä, mutta luulevaisuus on mätä luissa.” (Snl.14).

”Luulin minäkin, että minun tuli paljon taistella Jeesuksen, Nasaretilaisen, nimeä vastaan, ja niin minä teinkin Jerusalemissa. Paljon pyhiä minä suljin vankiloihin, saatuani ylipapeilta siihen valtuuden, ja kun heitä tapettiin, annoin minä ääneni sen puolesta. Ja kaikkialla synagoogissa minä usein koetin rankaisemalla pakottaa heitä herjaamaan Jeesusta, ja menin niin pitkälle vimmassani heitä vastaan, että vainosin heitä aina ulkomaan kaupunkeihin saakka.” (Apt.26).

Aitona Jumalan palvelijana Paavalin oli oltava rehellinen ja totuudellinen ylitse kipurajankin. Hän joutui tunnustamaan sisäisen elämänsä asioita tavalla, jota emme tapaa monessakaan nykyajan julistajassa. Hän oli saanut kasvatuksensa juutalaisuuden korkeimmissa piireissä, ja uusien tuulten alkaessa puhaltaa, hän ei vain seurannut saamaansa opinsuuntaa, vaan kiihkossaan kohosi esitaistelijaksi mielestänsä väärää oppisuuntaa vastaan. Hän luuli olevansa oikealla asialla, jota vastaan omatunto vain kiihotti häntä!

Kuinka väärässä voimmekaan olla hengellisessä ja uskonnollisessa kiihkossamme! Millaisista tapahtumista ja suoranaisista ristiretkistä olemmekaan joutuneet todistamaan historian kuluessa! Tarkemmin syvennyttyämme uskonnolliseen kiihkoon olemme aina voineet todeta, ettei ole pohjimmiltaan koskaan ollut ensisijaisesti kysymys oikean opin puolustamisesta, vaan vallanhimosta ja taloudellisesta edusta! Ainakin yhden Jerusalemin valloituksen yhteydessä paavi lupasi valloittajille kaikkien heidän tappamiensa ihmisten omaisuuden. Tuloksena on historiaan kirjoitettu, että ristiretkeläiset tappoivat ”vapauttaessaan” jokaisen kohtaamansa arabin, juutalaisen ja kristityn!

Sama henki on vallinnut jokaisen ”hengellisen taistelun” kohdalla tähän päivään asti. Esitaistelijoita on noussut esiin pilvin pimein, luullen mitä moninaisimpia asioita. Poikkeuksena Paavaliin ei näistä kai yksikään ole kokenut omantunnon poltetta, ainakin siitä päätellen, ettei juuri minkäänlaisia anteeksipyyntöjä ole esitetty.

Alettuani 70 – luvun alussa julistaa Täyttä Evankeliumia ja paluuta takaisin alkuperäiseen Sanaan, koko Raamattuun, tuli luokseni tai lähestyi kirjeellä lukematon määrä ihmisiä, jotka nyt sitten selittivät minulle tarkemmin julistamiani asioita ja selvittivät, miten he itse olivat ne oivaltaneet, ja aivan ilman sarvia ja hampaita pitivät kaikkea omana saavutuksenaan! Aina pienen ajan kuluttua kantautui viestejä ja kopioita saarnoista, joissa minut leimattiin negatiivisilla asioilla, tavalla tai toisella. Vastaanottaessani kirjekuoria, joissa selvästi oli kasetti, voin jo päätellä jossakin päin Suomea tai jopa ulkomaita kauhistellun Markku Vuoren vääryydellä esittämiä asioita, joista vasta nyt armoitettu henkilö esitti täyden totuuden! (Joka useimmiten oli sanasta sanaan juuri se, mitä olin jo aikaisemmin puhunut!)

Eniten kauhistusta kai herätti se, kuinka kieltäydyin julistamasta synniksi niitä lukemattomia asioita, jotka herättivät kammoa joissakin helvetin tulta hehkuvissa julistajissa. Kävimme kai monikymmenvuotisen sodan siitä, kuka on merkittävin ja palavin julistaja ja kuka saisi eniten mainetta! Valtakysymyksen olemassaolo on siis jo todistettu, ja koska allekirjoittajan opetusta ei mitenkään voinut totuudenmukaisesti kumota tai osoittaa vääräksi tarpeellisessa määrin, voitiin nostaa esiin luuloteltu varojen väärinkäyttö. Tragikoomista kaikessa on se, että tuo väärinkäyttö koski oman perheen varoja, joita käytettiin pakon sanelemana jo aloitetun työn jatkamiseksi, siinä määrin perheenäidin murheeksi, että tämä aikanaan haki sitten avioeron!

Kuinka moni onkaan siis luullut olevansa velvoitettu ja suorastaan kutsuttu taistelemaan luulemallaan tavalla luulemaansa vääryyttä vastaan! Miksi vielä muistelen kaikkea tällaista? Totaalisen hävityksen ja tuhon jälkeen täyttää mieleni kiitollisuus suurta Jumalaani kohtaan, joka on kautta kaikkien näiden vuosien varjellut minua ja lukuisten erehdysteni ja vajavaisuuksieni keskellä säilyttänyt Sanassaan. Voin yhä vielä, viidenkymmenen vuoden jälkeen todistaa, ettei yksi ainoakaan veli tai sisar ole lähestynyt minua Raamattu kädessään osoittaakseen minun puhuneen tai kirjoittaneen jotakin Sanan vastaista!

Olen itsekin joinakin hetkinä luullut asioita, joita häpeän jälkeenpäin. Mutta ensimmäisellä sijalla elämässäni on aina ollut suuren Jumalan itsestään antama todistus, joka asettaa minutkin omalle, nöyrälle paikalleni:

”Itseni, itseni tähden minä sen teen; sillä kuinka onkaan minun nimeäni häväisty! Kunniaani en minä toiselle anna. Kuule minua, Jaakob, ja sinä, Israel, jonka minä olen kutsunut: Minä olen aina sama, minä olen ensimmäinen, minä olen myös viimeinen.” (Jes.48).