Ainoa turvamme

142 PSALMI.

”Daavidin mietevirsi, hänen ollessaan luolassa; rukous. Minä korotan ääneni ja huudan Herraa, minä korotan ääneni ja rukoilen Herralta armoa. Minä vuodatan hänen eteensä valitukseni, kerron hänelle ahdistukseni. Kun minun henkeni minussa nääntyy, niin sinä tunnet minun tieni. Polulle, jota minä käyn, he ovat virittäneet paulan minun eteeni. Katso minun oikealle puolelleni ja näe: ei kukaan minua tunne. Ei ole minulla pakopaikkaa, ei kukaan minun sielustani välitä. Minä huudan sinun puoleesi, Herra; minä sanon: Sinä olet minun turvani, minun osani elävien maassa. Tarkkaa minun huutoani, sillä minä olen sangen viheliäinen, pelasta minut vainoojistani, sillä he ovat minua väkevämmät. Vie minun sieluni ulos vankeudesta kiittämään sinun nimeäsi. Vanhurskaat kokoontuvat minun ympärilleni, kun sinä minulle hyvin teet.”

Pelkäämmekö todella niin kovasti tunnustaa olevamme ainakin ajoittain sangen viheliäisiä? Arastelemmeko kuulua siihen joukkoon, josta puhutaan profeetallisesti Sefanjassa kurjana ja vaivaisena kansana, mutta joka kuitenkin on Herralle mieluinen?

Daavid oli kaikesta huolimatta Jumalan mielen mukainen mies, mutta joutui kokemaan tunnetiloja, joita voimme pitää sopimattomina niin korkeasti arvostelulle henkilölle. Lukiessamme tarkemmin hänen elämästänsä, voimme havaita selvästi hänen riippuvaisuutensa Herrastansa, jolle hän omalla tavallaan oli esikuva.

”Ja lihansa päivinä hän väkevällä huudolla ja kyynelillä uhrasi rukouksia ja anomuksia sille, joka voi hänet kuolemasta pelastaa; ja hänen rukouksensa kuultiin hänen jumalanpelkonsa tähden. Ja niin hän, vaikka oli Poika, oppi siitä, mitä hän kärsi, kuuliaisuuden…” (Hebr.5).

Me olemme omalla tavallamme antaneet itsellemme luvan ohittaa melko kevyesti lainaamiemme kaltaiset sanankohdat, koska olemme ehkä jo pitkäänkin kokeneet inhimillisesti ajatellen kestämättömältä tuntuvia asioita. Eikö sittenkin olisi aina ollut, ja etenkin juuri nyt, parempi heittäytyä Jumalan armon varaan ja tunnustaa oma avuttomuutensa elämänkin edessä? Meille tehdään juuri nyt todella selväksi se, kuinka ainoa toivomme on Herran armossa ja rakkaudessa. Kun itseluottamustamme ja omavaraisuuttamme horjutetaan, on sen takana vain armollinen jumalallinen suunnitelma, sillä jumalanpelossamme on todella paljon kasvamisen varaa. Miten sitten on kuuliaisuutemme suhteen? Kärsimyksellä on arvaamattoman suuri merkitys jumalallisessa maailmassa, etenkin koska Herraammekaan ei säästetty siltä. Miten meidän kohdallamme voisi olla toisin?

Kirjoittaisin mieluummin mieltä ilahduttavista asioista, mutta niihin päästään vasta kun palaamme takaisin niihin seikkoihin, jotka ehkä aivan tarkoituksellakin olemme ohittaneet väärän asenteen ja opetuksen johdosta. Hyvät ajatukset ja aikomukset ovat aivan liian monelle tulleet kestopäällystetyksi tieksi väärään suuntaan!

”Haluaako Herra polttouhreja ja teurasuhreja yhtä hyvin kuin kuuliaisuutta Herran äänelle? Katso, kuuliaisuus on parempi kuin uhri ja tottelevaisuus parempi kuin oinasten rasva. Sillä tottelemattomuus on taikuuden syntiä, ja niskoittelu on valhetta ja kuin kotijumalain palvelusta.” (1.Sam.15).