Emme tahdo mennä pois!

”’…Mutta teissä on muutamia, jotka eivät usko.’ Sillä Jeesus tiesi alusta asti, ketkä ne olivat, jotka eivät uskoneet, ja kuka se oli, joka oli kavaltava hänet. Ja hän sanoi: ’Sentähden minä olen sanonut teille, ettei kukaan voi tulla minun tyköni, ellei minun Isäni sitä hänelle anna’. Tämän tähden monet hänen opetuslapsistaan vetäytyivät pois eivätkä enää vaeltaneet hänen kanssansa.

Niin Jeesus sanoi niille kahdelletoista:

’Tahdotteko tekin mennä pois?’

 Simon Pietari vastasi hänelle: ’Herra, kenen tykö me menisimme? Sinulla on iankaikkisen elämän sanat; ja me uskomme ja ymmärrämme, että sinä olet Jumalan Pyhä’.” (Joh.6).

Mitä olemme odottaneet ja mitä yhä vielä odotamme? Ovatko erilaiset pettymyksemme sitä luokkaa, että olemme mielessämme alkaneet aprikoida kaiken vaivan kannattavuutta tuon ajan opetuslasten tavoin? Niin, näin pohtivat asioita opetuslapsen nimellä kulkevat Herramme seurassa! He näkivät suorastaan valtavia asioita ja olivat osa kaikkien aikojen suurinta ihmettä Israelin kansan tavoin, joka erämaassa koki ihmeen toisensa perään. Mutta mitä nämä opetuslapset odottivat ja todella halusivat, mitä osoittaa heidän asenteensa ja käytännön toimintansa?

Meidän on selvästi annettu ymmärtää, ettei usko ole joka miehen, eivätkä kaikki seuraamme kulkeutuneet ole välttämättä samoissa ajatuksissa meidän kanssamme:

”Meistä he ovat lähteneet, mutta he eivät olleet yhtä meidän kanssamme; sillä jos he olisivat olleet yhtä meidän kanssamme, niin he olisivat meidän kanssamme pysyneet; mutta heissä oli tuleva ilmi, että kaikki eivät ole yhtä meidän kanssamme.” (1.Joh.2).

Kaikki eivät siis pysy tahdissa ja korkeammassa tahdossa, vaikka alku näyttäisi lupaavalta. On paljon hyviä aikomuksia ja odotuksia, mutta ei ole pitkäjännitteisyyttä ja oikeaa näkyä. Herramme puhe onkin yhtäkkiä ja arvaamatta kovaa puhetta, joka koskettaa aivan liiaksi ja tunkee lävitse kaksiteräisen miekan tavoin. Kirves on asetettu puiden juurille ja viinitarhan Isännän veitsi leikkaa sieltä, mistä emme sitä odottaisikaan!

Kaikki paahde ja helle, johon joudumme, viimeistään saa meidät pohtimaan valintojemme mielekkyyttä ja tarkistamaan odotuksiamme. Syntyykö meissä tahdon itu, joka alkaa perustella meille valintojemme järkevyyttä puoleen tai toiseen? Odotimmehan jotakin aivan muuta, kuin mitä osaksemme on jatkuvasti tullut! Odotimme helpotusta ja kevennystä päivittäiseen elämäämme, mutta sitten meitä aletaankin riisua ja tarjota pukineita, jotka eivät mielestämme istu ollenkaan kehoomme ja joissa olomme ei ole ollenkaan odotettua! Meille korostetaan Sanasta kohtia, jotka aina olemme halunneet ohittaa mielestämme hyvillä verukkeilla.

Jobin kirjan toivoisimme mieluummin johonkin Alaskan tai Grönlannin kaukaisimpaan kirjastoon, lainaamattomien kirjojen osastolle! Tahdomme aivan liian helposti luovuttaa meille kaikuvien kehotusten alla:

”Niin hänen vaimonsa sanoi hänelle: ’Vieläkö pysyt hurskaudessasi? Kiroa Jumala ja kuole’.” (Job.2)

Ihminen voi kuolla niin monella tapaa ja mennä pois ehkä aivan huomaamattomallakin tavalla!

”Minä sanon totuuden Kristuksessa, en valhettele - sen todistaa minulle omatuntoni Pyhässä Hengessä - että minulla on suuri murhe ja ainainen kipu sydämessäni.” (Room.9).

Kaikesta kivusta ja murheesta huolimatta en voi muuta kuin kehottaa jatkamaan valitsemallamme Elämän Tiellä:

”’Herra, kenen tykö me menisimme? Sinulla on iankaikkisen elämän sanat; ja me uskomme ja ymmärrämme, että sinä olet Jumalan Pyhä’.”