Odota Herraa

”Veisuunjohtajalle; koorahilaisten mietevirsi. 2. Niinkuin peura halajaa vesipuroille, niin minun sieluni halajaa sinua, Jumala. 3. Minun sieluni janoo Jumalaa, elävää Jumalaa. Milloin saan minä tulla Jumalan kasvojen eteen? 4. Kyyneleeni ovat minun ruokani päivin ja öin, kun minulle joka päivä sanotaan: "Missä on sinun Jumalasi?" 5. Näitä minä muistelen ja vuodatan sydämeni: minä kuljin väentungoksessa, astuin sen kanssa Jumalan huoneeseen riemun ja kiitoksen raikuessa juhlivasta joukosta. 6. Miksi murehdit, minun sieluni, ja olet minussa niin levoton? Odota Jumalaa. Sillä vielä minä saan häntä kiittää hänen kasvojensa avusta. 7. Minun Jumalani, minun sieluni on murheellinen minussa, sentähden minä muistan sinua Jordanin maalla, Hermonin kukkuloilla ja Misarin vuorella. 8. Sinun koskiesi pauhussa syvyys syvyydelle huutaa, kaikki sinun kuohusi ja aaltosi käyvät minun ylitseni. 9. Päivällä Herra säätää armonsa, ja yöllä minä hänelle veisaan ja rukoilen elämäni Jumalaa. 10. Minä sanon Jumalalle, kalliolleni: "Miksi olet minut unhottanut? Miksi minun täytyy käydä murhepuvussa, vihollisen ahdistamana?" 11. Minun luitani jäytää, kun viholliseni minua häpäisevät, sanoen minulle kaiken päivää: "Missä on sinun Jumalasi?" 12. Miksi murehdit, minun sieluni, ja miksi olet minussa niin levoton? Odota Jumalaa. Sillä vielä minä saan kiittää häntä, minun kasvojeni apua, minun Jumalaani.” (Ps.42).

Kuinka totta tämä psalmi onkaan tänä päivänä ainakin minun elämässäni! En varmastikaan ole ainoa, joka ajattelee juuri näitä asioita ehkä aivan päivittäin. Psalmi tuo esiin meidän syvimmät ajatuksemme ja kaipauksemme. Moni asia on muuttunut aivan käsittämättömällä tavalla, ja emme voi välttää ajatusta siitä, että Jumalakin olisi unohtanut meidät. Sisäinen olemuksemme kokee monenlaista ristiriitaa luottamuksen ja epäilysten välillä. Pahinta kai on eräänlainen syyllisyyden tunne päivittäisen lamaannuksen johdosta, kun juuri mikään ulkonainen tekijä ei näytä tukevan entisiä näkemyksiämme, ja luottamuksemme kohteena olleet ihmiset ovat jättäneet meidät yksin, niin yksin. Kaikki median välittämä tieto on vähitellen muuttunut entistäkin synkemmäksi, ja ihmiskunta aivan konkreettisesti on alkanut pelätä tulevaisuutta. Ainoa turvamme aivan selvästi alkaa olla vain Herramme siipien suojassa!

Useampikin seurakuntalainen on melko kipakasti antanut ymmärtää, ettei ole väärin pilkata pakanallista uskonnonharjoitusta.

”Yhtäkaikki nämä uneksijat samoin saastuttavat lihan; he halveksivat herrautta, herjaavat kirkkauden henkiolentoja. Mutta ei ylienkeli Miikaelkaan, kun riiteli ja väitteli perkeleen kanssa Mooseksen ruumiista, rohjennut lausua herjaavaa tuomiota, vaan sanoi: ’Rangaiskoon sinua Herra!’ Nämä sitävastoin herjaavat sitä, mitä eivät tunne; mutta minkä he järjettömäin eläinten tavoin luonnostaan ymmärtävät, sillä he turmelevat itsensä.” (Juuda).

Yksinomaan tämän sanankohdan perusteella meille tulisi olla selvää miten asennoitua eri uskontojen edustajiin ja heidän uskomuksiinsa. Ylienkeli Miikael oli erittäin ristiriitaisessa tilanteessa päävastustajamme kanssa, mutta ei siitä huolimatta antautunut asenteeseen, joka näyttää olevan monen kristityn suoranaisena kerskauksena. Ihmisen perusluonteessa on hyvin syvään juurtuneena tarve laukaista julki ajatuksensa ja näkemyksensä niin radikaalilla tavalla, että sitä voidaan kutsua herjaamiseksi. Tämä osoittaa selvästi sen, ettei ihmisillä ole Sanan selvästä todistuksesta huolimatta oikeanlaista tietoa, vaan he ovat antautuneet vääränlaiseen itsevarmuuteen ja perusteettomaan luottamukseen. He eivät todellisuudessa suhtaudu halveksivasti vain johonkin vieraaseen uskomukseen liittämäänsä asiaan, vaan ovat todellisuudessa Herrankin vastustajia. Ylienkelikin jätti ratkaisuvallan korkeammalle taholle, Itse Herralle. Vaikka oli tekemisissä päävastustajamme kanssa, säilytti enkeli tietynlaisen kunnioittavan asenteen.

Niin, tämä on vain yksi kohta. Saman todistaa kertomus meidän Herramme kiusauksen ajasta erämaassa. Hän ei missään kohden antanut sielunvihollisen kuulla kunniaansa, niin kuin useampikin hengellinen hurjapää on asian minulle esittänyt. Herramme ei aivan tarkoituksella puhunut kovin paljon vihollisestamme, mutta kuitenkin kertoi sopivan määrän tosiasioita hänestä. Meidän ei tule tietää liiaksi pahuudesta, joka on täydellinen vastakohta Hyvyydelle, joka saattoi selvästi sanoa:

”En minä enää puhu paljoa teidän kanssanne, sillä maailman ruhtinas tulee, ja minussa hänellä ei ole mitään.” (Joh.14).

Tässä ajassa emme voi tehdä suurempaa virhettä kuin antamalla liiaksi tilaa pahuuden voimien ajattelulle. Tiettyyn rajaan asti on oikein tiedostaa ja nähdä kaikki väärä voidaksemme toteuttaa selvää Sanan käskyä: Pankaa paha pois keskuudestanne!

”Kyyneleeni ovat minun ruokani päivin ja öin, kun minulle joka päivä sanotaan: ’Missä on sinun Jumalasi?’ Näitä minä muistelen ja vuodatan sydämeni: minä kuljin väentungoksessa, astuin sen kanssa Jumalan huoneeseen riemun ja kiitoksen raikuessa juhlivasta joukosta.”

Rakas vanha sisaremme odotti itkuherätystä vielä elinaikanansa, mutta ei saanut nähdä sitä odottamallaan tavalla. Kyyneleitä vuotaa kuitenkin kaikkialla, vaikka ne pyritäänkin pyyhkäisemään pois ennen kuin kukaan niitä huomaa. Mitä erilaisimmilla, peitetyillä tavoilla meille kuulutetaan päivästä toiseen: ”Missä on sinun Jumalasi?” Sitä kysymme itsekin, ehkä hieman toisenlaisella tavalla. Hengellistä toimintaa on joissakin piireissä runsaanlaisesti, mutta miksi jokin sisimmässä itkee kaikesta huolimatta? Miksi kaikessa on niin voimakkaana jonkinlaisen ahdistavan yrittämisen leima? Miksi jotkin vapaat suunnat ikään kuin ovat mitä erilaisimpien pumppujen kahvoissa kiinni, pumpaten ahdistavalla tavalla hengellisyyttä vuotaviin astioihin?

Kuinka kaipaammekaan entisenlaisia kokouksia, väentungoksia ja aitoa Hengen kosketusta! Kaikki on aina ollut vajavaista ja puutteellista, mutta siitä huolimatta saimme kokea aitoa hengellistä kasvua Jumalamme kasvojen edessä.

”Miksi murehdit, minun sieluni, ja olet minussa niin levoton? Odota Jumalaa. Sillä vielä minä saan häntä kiittää hänen kasvojensa avusta.”

Odottakaamme siis kaikesta murheesta huolimatta Jumalaa. Hän on vielä puuttuva omiensa asioihin ja muuttava kaiken.